Uusimmista studiotöistä todisteena Step Inside ja No-one To Talk To uudelleen miksattuna ja nopsalla masteroinnilla. Keep It Together tehtiin myös. Kyllä se Kapiainen on kova, vaikka selittäisi vähän suuntaa antavastikin niin kyllä nappulat vääntyy haluttuun asentoon. Annoimme siis joululahjoja itsellemme. Nyt nämä kuulostavat siltä miltä pitää!
Kings of Leon = Kings of Noel. Apulannan juomalauluista ykkönen on Kännää Se Pois. Eli täällä ei taaskaan mitään kummempaa raportoitavaa.
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
Keikkaa pukkaa
7.1.2012 soitetaan "kantapaikassamme" Kivenlahden Nousuvedessä, Merenkäynti 3, aloitus voisi osua ysin ja puol yhdentoista välille. Tämä keikka on sikäli kummallinen että keikkoja ei ole nyt juuri tehty, joten olemme treenanneet studiosettejä emmekä keikkasettejä. Nousun jälkeen tulee parin kuukauden keikkatauko väkisinkin kun yksi kappale Velvert-merkkisiä olkapäitä kunnostetaan jossain lääkärilaitoksessa. Josko näitä olisi sitten tiiviimmässä tahdissa ja pelipaikoilla, mene ja tiedä. Nykyisen tiedon valossa on tietysti suositeltavaa tulla tuonne Kivenlahteen kun keikkailumme niin kovin harvinaista on!
Muitta mutkitta uuden löydön pariin: Troubadour Dali tuli vastaan myspacen jossain kolkassa noin puoli vuotta sitten, ja jäi muistin sopukoihin odottamaan lähempää tutustumista. Tilasin sitten amazonista ekan levyn postikuluineen 8 e hintaan, ja tykkäilen siinä määrin että täälläkin kirjailen.
Heavy Feather on ehkä kovin biisi levyltä, jolla liikutaan Stones/Spacemen 3/Slowdive maisemissa. Täältä pohjolasta katsottuna tosi ug, check it out! Kakkoslevy on ilmeisesti myös ulkona ja etsin sen varmaan tuolta amazonista myös kun ei näitä täällä taida missään olla saatavilla. En muuten osannut upottaa soundcloudin linkkiä tähän tekstin lomaan samaan tapaan kun omia biisejämme tuohon viereen, nerous asuu minussa.
Jotain muutakin oli mielessä mutta ei varmaankaan Snakes On a Plane joten jätetäänpä se seuraavaan kertaan.
Muitta mutkitta uuden löydön pariin: Troubadour Dali tuli vastaan myspacen jossain kolkassa noin puoli vuotta sitten, ja jäi muistin sopukoihin odottamaan lähempää tutustumista. Tilasin sitten amazonista ekan levyn postikuluineen 8 e hintaan, ja tykkäilen siinä määrin että täälläkin kirjailen.
Heavy Feather on ehkä kovin biisi levyltä, jolla liikutaan Stones/Spacemen 3/Slowdive maisemissa. Täältä pohjolasta katsottuna tosi ug, check it out! Kakkoslevy on ilmeisesti myös ulkona ja etsin sen varmaan tuolta amazonista myös kun ei näitä täällä taida missään olla saatavilla. En muuten osannut upottaa soundcloudin linkkiä tähän tekstin lomaan samaan tapaan kun omia biisejämme tuohon viereen, nerous asuu minussa.
Jotain muutakin oli mielessä mutta ei varmaankaan Snakes On a Plane joten jätetäänpä se seuraavaan kertaan.
lauantai 3. joulukuuta 2011
Cabin fever
Neljättä päivää himassa kepeillä toikkaroimassa, vanne kiristyy. Lähtökohtaisesti kotioloissa vetelehtiessäni olen omalla ydinosaamisalueellani, mutta kun tietää, ettei oikein voi lähteä mihinkään jos jostain syystä joskus haluaisi, hommasta menee mielekkyys nopeasti. Voivoti voi.
Robert Helenius ottelee tänään raskaan sarjan EM-tittelistä. Vastassa lyhyt läski, joten todennäköisesti ei mitään hätää. Heleniuksen viimeisten otteluiden yhteydessä on toistunut teesi "tätä ottelua ei saa hävitä". Peli vaikuttaa aika raa'alta, milloin tulee se ottelu jonka voi hävitä? Robertilla on koko ajan mestarien liigan finaali menossa. Mestaruuden saavuttanut nyrkkeilijä voi ilmeisesti hävitä joka toisen ottelun jonkin aikaa, mutta aika nopeasti sieltä lähdetään tippumaan divari kerrallaan sitten kun piikki on ohi. Rankkaa touhua, ja siksi niin mielenkiintoista.
Viime aikojen suosikki-nyrkkeilijäni oli Ricky Hatton, jonka ura loppui toiseen tappioon. Muutaman matsin nähtyäni kävi ilmi, että Fatton oli City-fani, ja tämä oli jo vähän liikaa:
Mutta siihen se sitten päättyikin Hattonin osalta. Näillä sekavilla löpinöillä tsemppiä Heleniukselle illan otteluun, jota en tietenkään näe koska MTV3 Max ei kuulu valikoimiini ja paikan päälle ei nyt pysty menemään. Ensi kerralla sitten.
EDIT: katsomon kautta hoitui live-seuranta suolaiseen 9 euron hintaan. Lyhyt läski oli parempi, onneksi ei tuomarin mielestä. Ja jos Heleniuksen käsi oli murtunut niin olihan se oikeus ja kohtuus ettei tullut merkintää tappiosarakkeeseen.
Robert Helenius ottelee tänään raskaan sarjan EM-tittelistä. Vastassa lyhyt läski, joten todennäköisesti ei mitään hätää. Heleniuksen viimeisten otteluiden yhteydessä on toistunut teesi "tätä ottelua ei saa hävitä". Peli vaikuttaa aika raa'alta, milloin tulee se ottelu jonka voi hävitä? Robertilla on koko ajan mestarien liigan finaali menossa. Mestaruuden saavuttanut nyrkkeilijä voi ilmeisesti hävitä joka toisen ottelun jonkin aikaa, mutta aika nopeasti sieltä lähdetään tippumaan divari kerrallaan sitten kun piikki on ohi. Rankkaa touhua, ja siksi niin mielenkiintoista.
Viime aikojen suosikki-nyrkkeilijäni oli Ricky Hatton, jonka ura loppui toiseen tappioon. Muutaman matsin nähtyäni kävi ilmi, että Fatton oli City-fani, ja tämä oli jo vähän liikaa:
Mutta siihen se sitten päättyikin Hattonin osalta. Näillä sekavilla löpinöillä tsemppiä Heleniukselle illan otteluun, jota en tietenkään näe koska MTV3 Max ei kuulu valikoimiini ja paikan päälle ei nyt pysty menemään. Ensi kerralla sitten.
EDIT: katsomon kautta hoitui live-seuranta suolaiseen 9 euron hintaan. Lyhyt läski oli parempi, onneksi ei tuomarin mielestä. Ja jos Heleniuksen käsi oli murtunut niin olihan se oikeus ja kohtuus ettei tullut merkintää tappiosarakkeeseen.
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
Uudet setit
Huh, viikonloppu Harjussa takana. Äänitettiin kolme kappaletta: Step Inside, No-one To Talk To ja Keep It Together. Laitan noista raakamiksaukset ainakin joksikin aikaa soundcloudiin josta voi käydä uteliaimmat kuuntelemassa missä mennään.
Jotenkin se kiire aina puskee studiossa päälle, kokonaiset kaksi päivää ei meinaa riittää mitenkään. Nyt saatiin siis kolme kappaletta nauhoitettua, kahta kerettiin miksaamaan vähän ja yhtä ei käytännössä ollenkaan. No-one To Talk To on nyt yhtä kuin Juha Kapiaisen livemiksaus. Pääasiassa hommat meni hienosti, mutta silti saan aina hirveän stressin ja ahdistuksen päälle. Tällä kertaa jo ekana päivänä. Ilmeisesti kahvikuppien määrän rajoittaminen max kahdeksaan toimi, sillä totaalinen säikkyys ja ulkopuolisuuden tunne ei jäänyt sen kummemmin päälle.
Toimin studiossa ns. pelaajamanagerina. Jotkut vähemmän valistuneet orkesterin jäsenet käyttävät termiä diktaattori. Pelaajamangeri vetää omat hommansa, päättää mitä tehdään milloinkin, tarkkailee kaikkea, sanoo viimeisen sanan ja tekee tarvittaessa vaihtoja (joita oli nyt onneksi vähän). Itseppähän olen ristini valinnut, ei siinä mitään. No mitäs tästä enempää virkkomaan, latailen pikkuhiljaa noi biisit ja ne ketkä kuuntelee, kuuntelee.
Jotenkin se kiire aina puskee studiossa päälle, kokonaiset kaksi päivää ei meinaa riittää mitenkään. Nyt saatiin siis kolme kappaletta nauhoitettua, kahta kerettiin miksaamaan vähän ja yhtä ei käytännössä ollenkaan. No-one To Talk To on nyt yhtä kuin Juha Kapiaisen livemiksaus. Pääasiassa hommat meni hienosti, mutta silti saan aina hirveän stressin ja ahdistuksen päälle. Tällä kertaa jo ekana päivänä. Ilmeisesti kahvikuppien määrän rajoittaminen max kahdeksaan toimi, sillä totaalinen säikkyys ja ulkopuolisuuden tunne ei jäänyt sen kummemmin päälle.
Toimin studiossa ns. pelaajamanagerina. Jotkut vähemmän valistuneet orkesterin jäsenet käyttävät termiä diktaattori. Pelaajamangeri vetää omat hommansa, päättää mitä tehdään milloinkin, tarkkailee kaikkea, sanoo viimeisen sanan ja tekee tarvittaessa vaihtoja (joita oli nyt onneksi vähän). Itseppähän olen ristini valinnut, ei siinä mitään. No mitäs tästä enempää virkkomaan, latailen pikkuhiljaa noi biisit ja ne ketkä kuuntelee, kuuntelee.
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Päivän paras
Haluammeko todella yhdistää Detroitin Nickelbackiin? Näin kysyy jenkkifutaaja IL:n mukaan. Jos olisin Detroitista, liittyisin 50 000 adressin allekirjoittaneen joukkoon, jotka vaativat Nickelbackin puoliaikaesiintymisen peruuttamista. Ryan Adams sanaili joskus Chad Kroeger = penis-sausage. Näinhän se on. MTV-cribsissä Kroeger esitteli aikoinaan kotistudiotaan lausuen "this is where the magic happens". Just... Ei tästä sen enempää, emmä oikeesti kato MTV-cribsiä jne
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Uusi Lekman
Olisin kovasti halunnut pitää Jens Lekmanin uudesta EP:stä "An Argument with Myself", mutta hankalaksi menee. Nimibiisi on ihan ok. Waiting for Kirsten kuulostaa vähän liian tutulta, viulua Your Arms Around Mestä, melodia Julie/Psychogirl... kiva kertsi kyllä. Tietysti monen artistin kohdalla itsensä kierrätys ei haittaa, ja soinnut voi mun puolesta olla samat vaikka joka biisissä, mutta ei tämä nyt vaan kuulosta millään lailla inspiroituneelta materiaalilta. Olisipa levy jotain ihan muuta niin kuin smalltalkissa jo lupaili.
Toisaalta jos Lekman ei tekisi enää yhtään kappaletta josta pitäisin, olisi hän edelleen kärkisijoilla 2000-luvun artisteista omissa kirjoissani, siinä määrin tarkka osumaprosentti alkuaikoina oli. Jo tokankin levyn parhaat biisit oli niitä vanhoja, First Kiss, Your Arms Around Me, Drive-in Bingo... ehkäpä kolmannen levyn kappaleet löytyvät tuolta julkaisemattomien puolelta. When My Dreams esimerkiksi?
Tässä yksi suosikeistani:
Voi myös olla että olen vanha, väsynyt ja kärttyinen enkä pidä mistään mikä on tehty sen jälkeen kun täytin 25.
Toisaalta jos Lekman ei tekisi enää yhtään kappaletta josta pitäisin, olisi hän edelleen kärkisijoilla 2000-luvun artisteista omissa kirjoissani, siinä määrin tarkka osumaprosentti alkuaikoina oli. Jo tokankin levyn parhaat biisit oli niitä vanhoja, First Kiss, Your Arms Around Me, Drive-in Bingo... ehkäpä kolmannen levyn kappaleet löytyvät tuolta julkaisemattomien puolelta. When My Dreams esimerkiksi?
Tässä yksi suosikeistani:
Voi myös olla että olen vanha, väsynyt ja kärttyinen enkä pidä mistään mikä on tehty sen jälkeen kun täytin 25.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
Klassikot osa I
Saapa nähdä onko tämä ensimmäinen ja samalla viimeinen osa klassikkolevyjen esittelyä täällä, mutta aloitetaanpa nyt kuitenkin. Idea on esitellä levyjä jotka ovat loistavia mutta joiden mahtavuutta ei ole vielä hehkutettu ihan joka paikassa. Ensimmäisenä vuoron saa Shackin H.M.S Fable.
Shack koostuu käsittääkseni Headin veljeksistä Mick ja John, ja muusikot ympärillä ovat vaihtuneet kerran jos toisenkin. Faktojen tarkistaminen on tylsää joten tämä on minun totuuteni tästä asiasta. 90-luvun puolessa välissä he toimivat suurimman idolinsa Arthur Leen taustabändissä Forever Changes kiertueella. Tämä kuuluu yllättävän vähän H.M.S Fablella, joka ei sisällä ovelia soinnutuksia tai poikkeuksellisia rakenteita, vaan yksinkertaisia pop-helmiä ja täydellistä harmoniaa. Vaikka Forever Changes on varmasti etu- ja takaperin hallussa, enemmän vaikutteita on Beatle- ja Byrds-levyiltä.
Ensimmäinen kappale Natalie's Party lähtee sähäkästi liikkeelle kirpakoilla Liverpool-kitaroilla (älä kysy, en osaa selittää) ja 40 sekunnin kohdalla kuulija päästetään euforiseen kertosäkeeseen, jonka melodia ja harmonia vääntävät naaman väkisin hymyyn. Kappaleen soolo on samalla tapaa nostattava kuin Stone Rosesin How Do You Sleepin juoksutus, tähän päälle vielä pienet la-la-laat ja pisteet kotiin. Veljekset laulavat koko matkan yhtäaikaa, toinen hiljaa matalalta ja toinen korkeammalta ja kovempaa, ja tätä kikkaa käytetään ahkerasti koko levyn läpi. Jousia käytetään tyylikkäästi, ja ne ankkuroivat soundin 90-luvun brittipoppiin ala Urban Hymnsin aikainen Verve.
Seuraava ässä tulee heti perään. Comedy sisältää hienon keväisen kertsin: "Fifteen million reasons, loving in the season. Fifteen million lovers, sitting at the doubles." Vaikka säkeistö ja kertosäe olisivat riittäneet, on tähän onneksi "tuhlattu" vielä loistava välisoitto/outro, yksinkertaiset soinnut, yksinkertainen melodia, mutta niin kaunista kuin voi olla. Kestää kuuntelua kerrasta toiseen.
Erityistä hehkutusta kaipaa myös kolmas kappale Pull Together. Nopealla tahdilla sanoja syöksevä säkeistö rakentaa taas jännitettä kertosäkeelle, jossa lauletaan "You and I've been criticised, we've got to pull together", ja taas on iho kananlihalla. Fraasi "red telephone" toi alkuun mieleen vain Loven kappaleen, mutta ilmeisesti tässä laulellaan kaman vetämisen huonoista puolista. Headit olivat ilmeisesti pitkät pätkät katunisteinä ennen kuin musahomma lähti kunnolla vetämään. Joku valmis levykin taisi hävitä näissä huuruissa, mutta tarina vei siis kuitenkin onnelisempaan loppuratkaisuun.
Nämä kolme ensimmäistä kappaletta ovat levyn ehdottomasti parhaat ja alkuun ne tuntuvat hallitsevan kuuntelukokemusta liikaakin. Kun niille on antanut vaikkapa 100 soittoa, alkavat muutkin raidat aueta. Beautiful on reipas nimensä mukainen kipale, ja tähän lokeroon asetan myös Lend's Some Doughin ja I Want Youn, joista jälkimmäisestä tulee Harrisonin alkupään Beatle-kappaleet kummasti mieleen. Streets of Kenny kertoo kaman metsästyksestä, "I don't want a bag, I want a big one [...] can't get shit, can't get any." Kitarointi yltyy lopussa raivokkaaksi ja sitten kuuluu sihahdus kun ääni vedetään viemäristä alas. Jos jotain tältä levyltä jäin kaipaamaan, niin näitä kitarailoitteluja olisi voinut laittaa lisääkin.
Mainitaan se vielä, että Liverpoolin murre kuuluu tällä levyllä, konsonantit särähtelevät ja töksähtelevät. Ja se on pelkästään positiivinen asia! Tämä on niitä levyjä, jotka tomivat kerrasta. Ota koppi, jos ei ekalla mene perille niin voit luovuttaa toivottomana tapauksena. Noin 37 kertaa parempi kuin Cast.
Todistusaineistoa:
Shack koostuu käsittääkseni Headin veljeksistä Mick ja John, ja muusikot ympärillä ovat vaihtuneet kerran jos toisenkin. Faktojen tarkistaminen on tylsää joten tämä on minun totuuteni tästä asiasta. 90-luvun puolessa välissä he toimivat suurimman idolinsa Arthur Leen taustabändissä Forever Changes kiertueella. Tämä kuuluu yllättävän vähän H.M.S Fablella, joka ei sisällä ovelia soinnutuksia tai poikkeuksellisia rakenteita, vaan yksinkertaisia pop-helmiä ja täydellistä harmoniaa. Vaikka Forever Changes on varmasti etu- ja takaperin hallussa, enemmän vaikutteita on Beatle- ja Byrds-levyiltä.
Ensimmäinen kappale Natalie's Party lähtee sähäkästi liikkeelle kirpakoilla Liverpool-kitaroilla (älä kysy, en osaa selittää) ja 40 sekunnin kohdalla kuulija päästetään euforiseen kertosäkeeseen, jonka melodia ja harmonia vääntävät naaman väkisin hymyyn. Kappaleen soolo on samalla tapaa nostattava kuin Stone Rosesin How Do You Sleepin juoksutus, tähän päälle vielä pienet la-la-laat ja pisteet kotiin. Veljekset laulavat koko matkan yhtäaikaa, toinen hiljaa matalalta ja toinen korkeammalta ja kovempaa, ja tätä kikkaa käytetään ahkerasti koko levyn läpi. Jousia käytetään tyylikkäästi, ja ne ankkuroivat soundin 90-luvun brittipoppiin ala Urban Hymnsin aikainen Verve.
Seuraava ässä tulee heti perään. Comedy sisältää hienon keväisen kertsin: "Fifteen million reasons, loving in the season. Fifteen million lovers, sitting at the doubles." Vaikka säkeistö ja kertosäe olisivat riittäneet, on tähän onneksi "tuhlattu" vielä loistava välisoitto/outro, yksinkertaiset soinnut, yksinkertainen melodia, mutta niin kaunista kuin voi olla. Kestää kuuntelua kerrasta toiseen.
Erityistä hehkutusta kaipaa myös kolmas kappale Pull Together. Nopealla tahdilla sanoja syöksevä säkeistö rakentaa taas jännitettä kertosäkeelle, jossa lauletaan "You and I've been criticised, we've got to pull together", ja taas on iho kananlihalla. Fraasi "red telephone" toi alkuun mieleen vain Loven kappaleen, mutta ilmeisesti tässä laulellaan kaman vetämisen huonoista puolista. Headit olivat ilmeisesti pitkät pätkät katunisteinä ennen kuin musahomma lähti kunnolla vetämään. Joku valmis levykin taisi hävitä näissä huuruissa, mutta tarina vei siis kuitenkin onnelisempaan loppuratkaisuun.
Nämä kolme ensimmäistä kappaletta ovat levyn ehdottomasti parhaat ja alkuun ne tuntuvat hallitsevan kuuntelukokemusta liikaakin. Kun niille on antanut vaikkapa 100 soittoa, alkavat muutkin raidat aueta. Beautiful on reipas nimensä mukainen kipale, ja tähän lokeroon asetan myös Lend's Some Doughin ja I Want Youn, joista jälkimmäisestä tulee Harrisonin alkupään Beatle-kappaleet kummasti mieleen. Streets of Kenny kertoo kaman metsästyksestä, "I don't want a bag, I want a big one [...] can't get shit, can't get any." Kitarointi yltyy lopussa raivokkaaksi ja sitten kuuluu sihahdus kun ääni vedetään viemäristä alas. Jos jotain tältä levyltä jäin kaipaamaan, niin näitä kitarailoitteluja olisi voinut laittaa lisääkin.
Mainitaan se vielä, että Liverpoolin murre kuuluu tällä levyllä, konsonantit särähtelevät ja töksähtelevät. Ja se on pelkästään positiivinen asia! Tämä on niitä levyjä, jotka tomivat kerrasta. Ota koppi, jos ei ekalla mene perille niin voit luovuttaa toivottomana tapauksena. Noin 37 kertaa parempi kuin Cast.
Todistusaineistoa:
lauantai 22. lokakuuta 2011
Ennakkotunnelmia United vs. City
Esitän Mancinille seuraavaa avauskokoonpanoa:
Hart, Richards, Kompany, Lescott, Clichy, De Jong, Yaya Toure, Silva, Johnson, Aguero, Dzeko. Rohkeasti hyökkäämään mutta de Jong kuitenkin katkomassa vastahyökkäykset alkuunsa. Pidetään palloa ja pidetään hauskaa.
Manulle toivon kentälle Carrickia, Fletcheriä ja Andersonia. Ja onhan se Park myös onneton, peluuttakaa kaikkia noita!
Meni miten meni, hieno ja jännittävä peli tulossa.
Pakko hehkuttaa jo ennakkoon, että uudet kappaleemme jotka kulkevat työnimillä "No one to talk to" ja "Keep it all together", ovat aika helvetin hyviä. Ensimmäinen kulkee jossain Beach Boys / Joy Division / Ashcroftin hyvä soolotuotanto -ympyröissä, ja jälkimmäinen Rolling Stones '64 / Moneybrother akselilla. Kuulen ton "No one to talk to" kertsin edelleen Brian Wilsonin laulamana päässäni, mutta ulos tulee jo omaa ääntä eikä imitaatiota. Osaakohan kukaan imitoida B. Wilsonia? Tässä originellia:
Huomatkaa metsäkohtaus jossa pojat kurkkivat puiden takaa: Immortal ja muut bläkkis-nerot ovat kopsanneet suoraan tuolta ideat omiin "pelottaviin" sienestysvideoihinsa (skeneä tuntemattomille "Call of the winter moon" lienee paras paikka aloittaa). Huh, kutkutti ajatus linkittää tiukkaa norjalaista viikinkimusaa tänne, mutta Beach Boys pelasti. Jjyllättysh!
Update:
Hart, Richards, Kompany, Lescott, Clichy, De Jong, Yaya Toure, Silva, Johnson, Aguero, Dzeko. Rohkeasti hyökkäämään mutta de Jong kuitenkin katkomassa vastahyökkäykset alkuunsa. Pidetään palloa ja pidetään hauskaa.
Manulle toivon kentälle Carrickia, Fletcheriä ja Andersonia. Ja onhan se Park myös onneton, peluuttakaa kaikkia noita!
Meni miten meni, hieno ja jännittävä peli tulossa.
Pakko hehkuttaa jo ennakkoon, että uudet kappaleemme jotka kulkevat työnimillä "No one to talk to" ja "Keep it all together", ovat aika helvetin hyviä. Ensimmäinen kulkee jossain Beach Boys / Joy Division / Ashcroftin hyvä soolotuotanto -ympyröissä, ja jälkimmäinen Rolling Stones '64 / Moneybrother akselilla. Kuulen ton "No one to talk to" kertsin edelleen Brian Wilsonin laulamana päässäni, mutta ulos tulee jo omaa ääntä eikä imitaatiota. Osaakohan kukaan imitoida B. Wilsonia? Tässä originellia:
Huomatkaa metsäkohtaus jossa pojat kurkkivat puiden takaa: Immortal ja muut bläkkis-nerot ovat kopsanneet suoraan tuolta ideat omiin "pelottaviin" sienestysvideoihinsa (skeneä tuntemattomille "Call of the winter moon" lienee paras paikka aloittaa). Huh, kutkutti ajatus linkittää tiukkaa norjalaista viikinkimusaa tänne, mutta Beach Boys pelasti. Jjyllättysh!
Update:
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
The Stone Roses Reunion
Luit sen täältä viimeisenä: Stone Roses palaa, ja todisteet löytyvät mm. täältä. Ok, ainahan nää epäilyttää mutta olin kyllä erinomaisella tuulella heti kun tästä kuulin. 50 paukkuu kohta mutta ei näytä haittaavan. Pressitilaisuudesta itselleni jäi mieleen Renin City-kommentti (en tiennyt että eivät ole kokonaan punainen bändi) ja Ianin kysymys toimittajalle:
Ian: Did you vote Tory?
toimittaja: No...
Ian: No-one ever votes Tory, did they?
Kyllä on hieno meininki. Nyt kun riidat on sovittu niin otetaan sille:
Ian: Did you vote Tory?
toimittaja: No...
Ian: No-one ever votes Tory, did they?
Kyllä on hieno meininki. Nyt kun riidat on sovittu niin otetaan sille:
lauantai 15. lokakuuta 2011
PES+Oasis
PES 2012 huonoja puolia: peli on 98 % sama tuote kuin edellinen versio. Näin ollen olisi ollut mielekkäämpää ladata vaikka 5 e arvoinen päivitys kuin ostaa uusi lätty kaupasta. Rosteritkin oli perseellään, eka tunti meni hinkatessa joukkueita edes vähän lähemmäksi syksyn miehistöjä.
PES 2012 hyviä puolia: koska peli on 98 % sama tuote kuin edellinen versio, ei ole tarpeen hakata sitä niin montaa tuntia kuin viime syksynä jotta voin näyttää Kumpulan Burgessille kaapin paikan ManU-City mittelöissä.
Ja sitten muihin aiheisiin (ennen kuin on aika palata pelikoneen ääreen). Velvert pysyy toistaiseksi sittenkin nelikkona. Itseäni kutkuttanut ajatus lauluhommiin keskittymisestä ei siis toteudu, mutta toisaalta kitara on ollut aina se instrumentti mitä oikeasti osaan soittaa. Joten sitä kuullaan paljon jatkossakin. Koitetaan silti saada vähän koskettimia mukaan, Vepsu kasvattaa itselleen uuden parin käsiä ja eihän tässä ole mitään ongelmaa.
Palaan vielä lyhyesti viikon takaiseen Gallagher-iltaan. Molotov oli pieni kuin mikä, mutta parempi meininki siellä oli kuin Virginissä. Oikea paikka olisi silti varmasti Semifinaali. Noelin levystä en kuullut paljoakaan mutta se, mitä kuulin, kuulosti lupaavalta. Paavon puhe oli anti-vassarin korviin hyvä, politikointia oli nyt vähemmän kuin joskus aiemmin... Seuraava iltama on siis Musiikkitalossa jotta saadaan ministerikin käymään siellä.
Molemmat esiintyjät toimivat, Elias Hämäläinen veti ilmeisesti vain 3 (?) biisiä, Wonderwall, Half the World Away, ja I Hope, I Think, I Know. Ja hyvin vetikin! Etenkin tuo keskimmäinen onnistui, enemmänkin olisi kuunnellut. Toinen esiintyjä oli High Covering Birds, pirkanmaalta ehkäpä, soittivat siis Oasista ja porukka lauloi mukana. Heitäkään ei meinattu päästää pois lauteilta, siinä määrin mukavaa meininkiä oli. Kaiken kaikkiaan siis onnistunut ilta.
Ja ainahan kuuluu johonkin väliin mahduttaa tubeklippi:
PES 2012 hyviä puolia: koska peli on 98 % sama tuote kuin edellinen versio, ei ole tarpeen hakata sitä niin montaa tuntia kuin viime syksynä jotta voin näyttää Kumpulan Burgessille kaapin paikan ManU-City mittelöissä.
Ja sitten muihin aiheisiin (ennen kuin on aika palata pelikoneen ääreen). Velvert pysyy toistaiseksi sittenkin nelikkona. Itseäni kutkuttanut ajatus lauluhommiin keskittymisestä ei siis toteudu, mutta toisaalta kitara on ollut aina se instrumentti mitä oikeasti osaan soittaa. Joten sitä kuullaan paljon jatkossakin. Koitetaan silti saada vähän koskettimia mukaan, Vepsu kasvattaa itselleen uuden parin käsiä ja eihän tässä ole mitään ongelmaa.
Palaan vielä lyhyesti viikon takaiseen Gallagher-iltaan. Molotov oli pieni kuin mikä, mutta parempi meininki siellä oli kuin Virginissä. Oikea paikka olisi silti varmasti Semifinaali. Noelin levystä en kuullut paljoakaan mutta se, mitä kuulin, kuulosti lupaavalta. Paavon puhe oli anti-vassarin korviin hyvä, politikointia oli nyt vähemmän kuin joskus aiemmin... Seuraava iltama on siis Musiikkitalossa jotta saadaan ministerikin käymään siellä.
Molemmat esiintyjät toimivat, Elias Hämäläinen veti ilmeisesti vain 3 (?) biisiä, Wonderwall, Half the World Away, ja I Hope, I Think, I Know. Ja hyvin vetikin! Etenkin tuo keskimmäinen onnistui, enemmänkin olisi kuunnellut. Toinen esiintyjä oli High Covering Birds, pirkanmaalta ehkäpä, soittivat siis Oasista ja porukka lauloi mukana. Heitäkään ei meinattu päästää pois lauteilta, siinä määrin mukavaa meininkiä oli. Kaiken kaikkiaan siis onnistunut ilta.
Ja ainahan kuuluu johonkin väliin mahduttaa tubeklippi:
lauantai 8. lokakuuta 2011
Kateutta, katkeruutta ja pari GT:tä
Kun ilmaiset negatiivisen mielipiteen jollain mittapuulla menestyneestä henkilöstä, olet todennäköisesti kateellinen, ja katkera omasta menestymättömyydestäsi ko. mittapuulla. Helppo selitys. Jos minua siis vituttaa Olli Hermunen keikistelemässä sukkahousuissaan, johtuu se kateudesta, ok. Onneksi on Liam ja Noel Gallagherin tapaisia tyyppejä, jotka ovat menestyneitä ja ilmaisevat negatiivisia mielipiteitä kollegoistaan taajaan tahtiin, luonnollisesti ilman tätä kansaa määrittävää kateutta. Tosin nykyisin vähemmän mutta voihan sitä fiilistellä vanhoja artikkeleita, joissa Kaiser Chiefsin, mikä se "Everybody's Changing" bändi nyt olikaan, Coldplay etc saavat kyytiä.
Koska tosiasioista on turha väitellä, jää jäljelle mielipiteet. Kuten onko joku bändi hyvä vai huono. Koska minulla on kovin rajatut aikaresurssit osoitettuna tämän blogin kirjoitustyöhön, olen keskittynyt itseäni kiinnostaviin ja useimmiten positiivisiin asioihin. Negatiivinen tylytys on kuitenkin monesti mielenkiintoisempaa, tästä esimerkkinä yhden tähden levy-arviot. Luen ne yleensä ensin. Koska tietyille toimittajille on annettu toimeksianto arvostella tietty läjä levyjä piti niistä tai ei, lehtiin päätyy myös negatiivisia arvioita. Blogimaailmassa levyjä lähinnä hehkutetaan koska kukapa jaksaisi paneutua johonkin, mistä ei pidä, ihan huvikseen. Foorumeilta taas löytyy poteroihin kaivautunutta väittelyä fanien ja vihaajien kesken. Jos joukkoon on eksynyt verbaalisesti lahjakkaita kirjoittajia, niin näitäkin lukee aikansa kuluksi.
Negatiivisilla arvioilla on kuitenkin selkeä tilaus. Muutenhan voitaisiin laittaa vaikka levy-yhtiöiden tiedotteet suoraan lehtiin ainoiksi arvioiksi, ja näin Idols-Martti, Cheek ym. saisivat osakseen kirjoituksia tahoilta jotka ovat vaikuttuneita heidän toiminnastaan. Tai ainakin työnsä puolesta näyttelevät olevansa.
Siinä taas punaista lankaa etsien tarinaa kerrakseen. Ajatusketju taisi lähteä tuosta Gallagherin veljeparista ja tänään ennakkokuuntelussa Liam & Patsy Recreation Clubilla olevasta Noelin ekasta soololevystä. Pitää olla Paavolle kiltti. Jos tulee ministerimersulla niin kannulla kylkeen joku kannustava viesti, lähiöiden ääni kuuluviin! Jees mutta ilon kautta, tähän tyyliin illalla:
Liam korkealla ja kovaa, tämä kappale taisi poistua ohjelmistosta kohtuu pian?
Koska tosiasioista on turha väitellä, jää jäljelle mielipiteet. Kuten onko joku bändi hyvä vai huono. Koska minulla on kovin rajatut aikaresurssit osoitettuna tämän blogin kirjoitustyöhön, olen keskittynyt itseäni kiinnostaviin ja useimmiten positiivisiin asioihin. Negatiivinen tylytys on kuitenkin monesti mielenkiintoisempaa, tästä esimerkkinä yhden tähden levy-arviot. Luen ne yleensä ensin. Koska tietyille toimittajille on annettu toimeksianto arvostella tietty läjä levyjä piti niistä tai ei, lehtiin päätyy myös negatiivisia arvioita. Blogimaailmassa levyjä lähinnä hehkutetaan koska kukapa jaksaisi paneutua johonkin, mistä ei pidä, ihan huvikseen. Foorumeilta taas löytyy poteroihin kaivautunutta väittelyä fanien ja vihaajien kesken. Jos joukkoon on eksynyt verbaalisesti lahjakkaita kirjoittajia, niin näitäkin lukee aikansa kuluksi.
Negatiivisilla arvioilla on kuitenkin selkeä tilaus. Muutenhan voitaisiin laittaa vaikka levy-yhtiöiden tiedotteet suoraan lehtiin ainoiksi arvioiksi, ja näin Idols-Martti, Cheek ym. saisivat osakseen kirjoituksia tahoilta jotka ovat vaikuttuneita heidän toiminnastaan. Tai ainakin työnsä puolesta näyttelevät olevansa.
Siinä taas punaista lankaa etsien tarinaa kerrakseen. Ajatusketju taisi lähteä tuosta Gallagherin veljeparista ja tänään ennakkokuuntelussa Liam & Patsy Recreation Clubilla olevasta Noelin ekasta soololevystä. Pitää olla Paavolle kiltti. Jos tulee ministerimersulla niin kannulla kylkeen joku kannustava viesti, lähiöiden ääni kuuluviin! Jees mutta ilon kautta, tähän tyyliin illalla:
Liam korkealla ja kovaa, tämä kappale taisi poistua ohjelmistosta kohtuu pian?
maanantai 26. syyskuuta 2011
Rock-ooppera
Uhittelin leikkimielisesti taannoin Wiltsulle tekeväni rock-oopperan. Pienintäkään aikomusta moiseen ei toki ole, en ole kuunnellut kertaakaan edes Tommya. Ideaa saa siis vapaasti hyödyntää, tässä muutama ehdotelma:
Nuoren urbaanin menestyjän tilitykset, musiikillinen viitekehys kokeellinen fuusiojazz maustettuna ruotsinlaivajollotuksilla.
Aiheita tarinalle:
Webasto jumissa, toimistolle kylmässä katumaasturissa (Aargh!)
EKP:n ohjauskorko, + 0.25.
Toimiston pukeutumisohjeet, irrottelen vaaleanpunaisilla sukilla.
Jonoa Stockan herkussa - voisiko mummoille olla oma kassa, täällä on kiire!
Fiksut ja filmaattiset kaksoset Steiner-tarhasta modernin 5-ottelun harjoituksiin (Kimi-Bosse ja Tarja-Fergie kiukuttelevat ja nahistelevat taukoamatta).
Tennistä naapurin Joakimin kanssa. Sillä on uusi kello, ovh 2 x omani, v*tuttaa tollaset vanhalla rahalla pröystäilijät.
Näillä pääsee alkuun, idea numero kaksi on se ilmiselvä, eli South Parkista tuttu Timmy, oopperan nimi luonnollisesti: Timmy. Musiikillinen viitekehys Suomi-räp Rähinä recordsin tyyliin. Niin, kyse olisikin siis räp-oopperasta, kuulostaako kehitysvammaiselta?
Aiheita tarinalle:
Timmy ja kertotaulun kuulustelu:
opettajan repliikki - 5 x 5?
Timmyn repliikki - Timmy?
opettajan repliikki - 3 x 129?
Timmyn repliikki - Living a lie!
jne.
Toki voisimme paneutua Timmyn sielunmaisemaan (Tommy oli kuuromykkäsokea ja hyvin siitä ooppera kasattiin), mutta mitäs hauskaa siinä olisi.
Lopuksi vanhaa kunnon Whota ennen oopperasekoilua:
Nuoren urbaanin menestyjän tilitykset, musiikillinen viitekehys kokeellinen fuusiojazz maustettuna ruotsinlaivajollotuksilla.
Aiheita tarinalle:
Webasto jumissa, toimistolle kylmässä katumaasturissa (Aargh!)
EKP:n ohjauskorko, + 0.25.
Toimiston pukeutumisohjeet, irrottelen vaaleanpunaisilla sukilla.
Jonoa Stockan herkussa - voisiko mummoille olla oma kassa, täällä on kiire!
Fiksut ja filmaattiset kaksoset Steiner-tarhasta modernin 5-ottelun harjoituksiin (Kimi-Bosse ja Tarja-Fergie kiukuttelevat ja nahistelevat taukoamatta).
Tennistä naapurin Joakimin kanssa. Sillä on uusi kello, ovh 2 x omani, v*tuttaa tollaset vanhalla rahalla pröystäilijät.
Näillä pääsee alkuun, idea numero kaksi on se ilmiselvä, eli South Parkista tuttu Timmy, oopperan nimi luonnollisesti: Timmy. Musiikillinen viitekehys Suomi-räp Rähinä recordsin tyyliin. Niin, kyse olisikin siis räp-oopperasta, kuulostaako kehitysvammaiselta?
Aiheita tarinalle:
Timmy ja kertotaulun kuulustelu:
opettajan repliikki - 5 x 5?
Timmyn repliikki - Timmy?
opettajan repliikki - 3 x 129?
Timmyn repliikki - Living a lie!
jne.
Toki voisimme paneutua Timmyn sielunmaisemaan (Tommy oli kuuromykkäsokea ja hyvin siitä ooppera kasattiin), mutta mitäs hauskaa siinä olisi.
Lopuksi vanhaa kunnon Whota ennen oopperasekoilua:
tiistai 20. syyskuuta 2011
Allt är bättre där
Niin se taitaa olla: Union Carbide Productions/The Soundtrack of Our Lives/Broder Daniel/Håkan Hellström/Timo Räisänen/Hästpojken/Jens Lekman/The Radio Dept./Acid House Kings/Ingenting/Silverbullit/Mando Diao/Hellacopters/och så vidare...
Varmasti jotain oleellista jäi puuttumaankin mutta naapurista löytyy huomattavasti enemmän itseäni kiinnostavaa musiikkia, ja jos altistuisin samassa määrin ruotsalaisille yhtyeille kuin kotimaisille, niin ero olisi todennäköisesti vielä suurempi. Edellä mainitut ovat kuitenkin kohtuullisen tunnettuja nimiä, enkä näe mitään syytä olettaa, etteivät ruotsalaiset pikkuorkesterit pärjäisi vertailussa suomalaisille alle 5000 kpl/levy myyville yhtyeille (Montevideo/Come Inside/Flaming Sideburns/Regina/ja niin edelleen). Ruotsi-Suomi maaottelussa Come Inside ottaisi keihäässä kolmoisvoiton, mutta muuten pinnat menisivät pääasiassa Ruotsille. Hyviä suomibändejä jotka lasketaan isojen bändien sarjaan ei tule tähän hätään mieleen ainuttakaan. Pidän kyllä Apulannan haukilevystä, joskaan en sitä omista.
Tänään sveduista paras on Silverbullit, jota kuulin ensimmäisen kerran TSOOL:n Behind the Music kiertueen lämppärinä Tavastialla. Oisko se sitten ollut 2001? Kuitenkin, laulaja Simon Ohlssonin johdolla bändi veti mykistyttävän keikan, parhaiten muistiin jäänyt hetki oli Ohlssonin Iggy-Pop-juoksumatolla treeni Magnetic Cityn aikana. Kappaleesta en ole kyllä ihan varma, mutta mielikuvaan se sopii täydellisesti. Sitä ei nyt tubesta löytynyt joten tässä toinen krauthelmi, Run:
Kom igen då!
Varmasti jotain oleellista jäi puuttumaankin mutta naapurista löytyy huomattavasti enemmän itseäni kiinnostavaa musiikkia, ja jos altistuisin samassa määrin ruotsalaisille yhtyeille kuin kotimaisille, niin ero olisi todennäköisesti vielä suurempi. Edellä mainitut ovat kuitenkin kohtuullisen tunnettuja nimiä, enkä näe mitään syytä olettaa, etteivät ruotsalaiset pikkuorkesterit pärjäisi vertailussa suomalaisille alle 5000 kpl/levy myyville yhtyeille (Montevideo/Come Inside/Flaming Sideburns/Regina/ja niin edelleen). Ruotsi-Suomi maaottelussa Come Inside ottaisi keihäässä kolmoisvoiton, mutta muuten pinnat menisivät pääasiassa Ruotsille. Hyviä suomibändejä jotka lasketaan isojen bändien sarjaan ei tule tähän hätään mieleen ainuttakaan. Pidän kyllä Apulannan haukilevystä, joskaan en sitä omista.
Tänään sveduista paras on Silverbullit, jota kuulin ensimmäisen kerran TSOOL:n Behind the Music kiertueen lämppärinä Tavastialla. Oisko se sitten ollut 2001? Kuitenkin, laulaja Simon Ohlssonin johdolla bändi veti mykistyttävän keikan, parhaiten muistiin jäänyt hetki oli Ohlssonin Iggy-Pop-juoksumatolla treeni Magnetic Cityn aikana. Kappaleesta en ole kyllä ihan varma, mutta mielikuvaan se sopii täydellisesti. Sitä ei nyt tubesta löytynyt joten tässä toinen krauthelmi, Run:
Kom igen då!
lauantai 17. syyskuuta 2011
Älyllinen epärehellisyys
Asiasanoja jotka jäsentävät eilistä "bändipalaveria": reptiliaani, AGV, lampaat, oravat, Larnos, kaljakassi. Treeneissä oli tällä kertaa treenin makua, kun vedettiin kuutta biisiä uudestaan ja uudestaan. Oli outoa keskittyä pelkästään laulamiseen. Oudointa oli täyttää tyhjiö laulua sisältävien kohtien välillä, kädet hakivat tekemistä koko ajan. Tamburiini ajaa tässä kuviossa samaa asiaa kuin tupakointi baareissa joskus muinoin kun moista sai vielä luvallisesti tehdä. Näistä kepeistä tunnelmista onkin ketterää siirtyä vallan toisen tyyppiseen aiheeseen.
Varoitus: alla puisevaa jauhtantaa joka sivuaa politiikkaa!
Havainto aamun hesarista: ulkomaantoimituksen varaesimies Sami Sillanpää on joko a) idiootti tai b) taitava hämmentäjä. Hän kritisoi kärkevästi perussuomalaisia, lähinnä "Halla-ahoa ja hänen seurakuntaansa", "Näkökulma" otsakkeen alta. Jos tarkoitus on tuoda esiin parjatun vastapuolen viestinnän keinoja (mustavalkoisuus, yleistäminen, tahallinen väärinymmärtäminen etc.) vastaesimerkkien kautta (ja siten siis syyllistymättä vastapuolen ala-arvoiseen argumentointiin itse) ja tuoda laatulehden sivuille blogikirjoittelun kulttuuria, joka vaatii kovemman luokan medialukutaitoa, valinta olisi b.
Tämä tulkinta edellyttäisi, että Sillanpää ei oikeasti ajattelisi niin yksinkertaisesti kuin teksti antaa ymmärtää, ja että hän olisi todella nähnyt vaivaa totuttua sanomalehden juttuperinnettä uudistavan muodon kehittelyssä. Subjektiivinen näkemys objektiivisen (tai näennäisen objektiivisen) jutun kyljessä ei toki ole uutta sinällään, mutta tekstin agressiivinen sävy ylittää totutun pakinatyylin, jossa esimerkiksi pyritään nolaamaan vastapuoli omalla ylivertaisella nokkeluudella. Lukijalle jää auki, mitä mieltä kirjoittaja on - tämä olisi mielestäni uutta subjektiivisen näkemyksen varaan rakentuvien sanomalehtiartikkelien joukossa.
Veikkaan tietysti itse että vaihtoehto a on ikävä kyllä oikea. Jos Sillanpää on oikeasti sitä mieltä, että "Jussi Halla-aho (ps) ilmaisi tällä viikolla ihailunsa fasismiin", niin muuta on vaikea päätellä. Vastuu jää kuitenkin lukijalle. Olisi mielenkiintoista kuulla minkälaista keskustelua Ville Blåfield ja Sami Sillanpää ovat mahdollisesti käyneet asian tiimoilta. Blåfieldin kirjoitus samassa lehdessä on todellinen harvinaisuus. Hän perää älyllistä rehellisyyttä, jota ei koskaan voi olla liikaa. Pisteet Villelle tästä. Tämä lienee paras lukemani kirjoitus tästä aiheesta.
Tällaista sontaa pohtiessa mittari menee punaiselle ja mieleen hiipii:
No niin, pulssi tasaantui. Jossain tuolla ulkona on älyllistä elämää.
Varoitus: alla puisevaa jauhtantaa joka sivuaa politiikkaa!
Havainto aamun hesarista: ulkomaantoimituksen varaesimies Sami Sillanpää on joko a) idiootti tai b) taitava hämmentäjä. Hän kritisoi kärkevästi perussuomalaisia, lähinnä "Halla-ahoa ja hänen seurakuntaansa", "Näkökulma" otsakkeen alta. Jos tarkoitus on tuoda esiin parjatun vastapuolen viestinnän keinoja (mustavalkoisuus, yleistäminen, tahallinen väärinymmärtäminen etc.) vastaesimerkkien kautta (ja siten siis syyllistymättä vastapuolen ala-arvoiseen argumentointiin itse) ja tuoda laatulehden sivuille blogikirjoittelun kulttuuria, joka vaatii kovemman luokan medialukutaitoa, valinta olisi b.
Tämä tulkinta edellyttäisi, että Sillanpää ei oikeasti ajattelisi niin yksinkertaisesti kuin teksti antaa ymmärtää, ja että hän olisi todella nähnyt vaivaa totuttua sanomalehden juttuperinnettä uudistavan muodon kehittelyssä. Subjektiivinen näkemys objektiivisen (tai näennäisen objektiivisen) jutun kyljessä ei toki ole uutta sinällään, mutta tekstin agressiivinen sävy ylittää totutun pakinatyylin, jossa esimerkiksi pyritään nolaamaan vastapuoli omalla ylivertaisella nokkeluudella. Lukijalle jää auki, mitä mieltä kirjoittaja on - tämä olisi mielestäni uutta subjektiivisen näkemyksen varaan rakentuvien sanomalehtiartikkelien joukossa.
Veikkaan tietysti itse että vaihtoehto a on ikävä kyllä oikea. Jos Sillanpää on oikeasti sitä mieltä, että "Jussi Halla-aho (ps) ilmaisi tällä viikolla ihailunsa fasismiin", niin muuta on vaikea päätellä. Vastuu jää kuitenkin lukijalle. Olisi mielenkiintoista kuulla minkälaista keskustelua Ville Blåfield ja Sami Sillanpää ovat mahdollisesti käyneet asian tiimoilta. Blåfieldin kirjoitus samassa lehdessä on todellinen harvinaisuus. Hän perää älyllistä rehellisyyttä, jota ei koskaan voi olla liikaa. Pisteet Villelle tästä. Tämä lienee paras lukemani kirjoitus tästä aiheesta.
Tällaista sontaa pohtiessa mittari menee punaiselle ja mieleen hiipii:
No niin, pulssi tasaantui. Jossain tuolla ulkona on älyllistä elämää.
lauantai 10. syyskuuta 2011
Laitetaanpa jakoon lauantaihenkistä settiä:
Arthur Russell - Arm Around You
Muita ykkösbiisejä Russellilta: Hey! How Does Everybody Know /// Habit Of You /// I Couldn't Say It To Your Face /// A Little Lost
Maailman kautta aikain paras yhtye (tänään) on The Stone Roses. Kyse on siinä määrin hyvästä yhtyeestä että perusteluiden ylöskirjaaminen ei taida luonnistua (lue: vetelyys on saavuttanut lakipisteensä täällä). No kokeillaan nyt kuitenkin jotain. Lauantaihenkisesti pysytään ajassa ennen Leijonien MM-hopeaa.
Elephant Stonen wah-riffi, Bye Bye Badmanin soolojuoksutukset ja koko I Am the Resurrection toimivat todistusaineistona John Squiren monipuolisuudesta kitaristina. Minun korvissani Squiren soitto kuulostaa täydelliseltä, luonnolliselta, soitannolta johon en voisi kuvitella mitään muutoksia levytetyillä versioilla.
Mani ja Reni rullaavat yhtälailla luonnollisesti, korva ei kiinnity mihinkään jekkuihin vaan jalka saa vapaasti vipattaa ilman suurempaa kontaktia aivoihin. Todistusaineistona Renin korvaamattomuudesta voitaisiin käyttää jotain 95-livepätkää mutta sehän olisi tämän kirjoituksen näkökulmasta tulevaisuudessa, joten siltä säästytään. Paras groove.
Laulu ei ollut Ian Brownin pääaine, mutta studiossa ja Blackpoolissa se ei haitannut. Eikä kaiketi Provinssisakaan 1990, jota en harmillisesti päässyt todistamaan paikan päälle, sillä olin kiireinen 8-vuotias maalaispoika tuolloin, perunamaalla koko kesä. Todiste numero 1: Elephant Stone (demo)
Todiste numero 2: Standing Here, Provinssi 90
Ok, eihän se laulu kokoajan tismalleen nuotissa killu mutta verrattain likellä kuitenkin. Ilmeisesti tuo Provinssin keikka oli yksi yhtyeen parhaista. Joku jamppa pitää videossa hyvää huolta pyörästään keskellä festarialuetta, esimerkillistä!
Joo siinä tärkeimmät.
Arthur Russell - Arm Around You
Maailman kautta aikain paras yhtye (tänään) on The Stone Roses. Kyse on siinä määrin hyvästä yhtyeestä että perusteluiden ylöskirjaaminen ei taida luonnistua (lue: vetelyys on saavuttanut lakipisteensä täällä). No kokeillaan nyt kuitenkin jotain. Lauantaihenkisesti pysytään ajassa ennen Leijonien MM-hopeaa.
Elephant Stonen wah-riffi, Bye Bye Badmanin soolojuoksutukset ja koko I Am the Resurrection toimivat todistusaineistona John Squiren monipuolisuudesta kitaristina. Minun korvissani Squiren soitto kuulostaa täydelliseltä, luonnolliselta, soitannolta johon en voisi kuvitella mitään muutoksia levytetyillä versioilla.
Mani ja Reni rullaavat yhtälailla luonnollisesti, korva ei kiinnity mihinkään jekkuihin vaan jalka saa vapaasti vipattaa ilman suurempaa kontaktia aivoihin. Todistusaineistona Renin korvaamattomuudesta voitaisiin käyttää jotain 95-livepätkää mutta sehän olisi tämän kirjoituksen näkökulmasta tulevaisuudessa, joten siltä säästytään. Paras groove.
Laulu ei ollut Ian Brownin pääaine, mutta studiossa ja Blackpoolissa se ei haitannut. Eikä kaiketi Provinssisakaan 1990, jota en harmillisesti päässyt todistamaan paikan päälle, sillä olin kiireinen 8-vuotias maalaispoika tuolloin, perunamaalla koko kesä. Todiste numero 1: Elephant Stone (demo)
Joo siinä tärkeimmät.
lauantai 3. syyskuuta 2011
Screamadelica
Onneksi lähdin. Arvoin viimeiseen saakka Primal Screamin keikalle lähtöä. Voiko ne parantaa edellisestä? Onko sillä väliä? Järki voitti. Ja lopulta tunnekin.
Saavuttuamme optimaaliseen aikaan paikalle siten, että yhdet tuopit kerkesi hakea (alkulämpö oli hankittu muualla kovista Circus ennakkoluuloista johtuen), bändi aloitti Movin' On Upilla. Saundit oli riittävän hyvin kohdallaan, bassovoittoisuus oli paikoitellen ehkä toimivampikin ratkaisu kuin erottelevampi miksaus, koska Screamadelicalla on paljon bassoon ja rytmiin ylipäätänsä nojaavia biisejä. Albumia ei soitettu kronologisesti läpi, mutta muistaakseni kolme ekaa biisiä oli em. Movin' On Up, Slip Inside This House ja Don't Fight It (Feel It).
Slip Inside This House sai XTRMNTR-käsittelyn, tiukkaa vyörytystä ja Bobbyn venyvät loppusäkeet, paholaisen musiikkia. Sitten Denise valokeilaan, ja Bobby marakassimieheksi. Jotain bändin timanttisuudesta kertoo se, että vieressäni tanssahdellut Mika Halvarin kaksoisolento ei saanut keskittymistäni pahemmin herpaantumaan. Toki omat tanssiaskeleeni jäivät huomattavan vähäeleisiksi tästä hämmentävästä näystä sekä olemattomasta humalatilasta johtuen.
Setti päättyi Loadedin ja Come Togetherin myötä. Loaded jäi omaksi suosikikseni, kuinka monta kertaa voi toistaa "I don't wanna lose it all" stones-riffin päälle fiiliksen pysyessä taivaissa? Tuona iltana varmaan 10 000 kertaa. Hämmentynyt euforia, siltä se tuntui.
Encorena kuultiin vielä Country Girl, Jailbird ja Rocks. Country Girl teki selväksi että bändi osaa rokkihommat, sillä on vaikea uskoa että moni muu yhtye saisi noin keskinkertaisen biisin samalla tapaa lentoon. Yksikään tämän ikäinen yhtye ei ole koskaan kuulostanut yhtä relevantilta, vimmaiselta ja aidosti musiikistaan innostuvalta. Prove me wrong. Innesin nahkahousut ja hawaii paita voidaan antaa anteeksi. Jos Robert Young olisi nykyisessä ulkomuodossaan ollut paikalla, olisi setääntyminen mennyt yli ja lujaa. Mutta kun ei ollut, annetaan keikalle arvosanaksi 20/20.
Pienemmiltä keikkapaikoilta ei ollut hyvälaatuista youtube-kamaa, joten tässä Loaded Glastonburystä:
Saavuttuamme optimaaliseen aikaan paikalle siten, että yhdet tuopit kerkesi hakea (alkulämpö oli hankittu muualla kovista Circus ennakkoluuloista johtuen), bändi aloitti Movin' On Upilla. Saundit oli riittävän hyvin kohdallaan, bassovoittoisuus oli paikoitellen ehkä toimivampikin ratkaisu kuin erottelevampi miksaus, koska Screamadelicalla on paljon bassoon ja rytmiin ylipäätänsä nojaavia biisejä. Albumia ei soitettu kronologisesti läpi, mutta muistaakseni kolme ekaa biisiä oli em. Movin' On Up, Slip Inside This House ja Don't Fight It (Feel It).
Slip Inside This House sai XTRMNTR-käsittelyn, tiukkaa vyörytystä ja Bobbyn venyvät loppusäkeet, paholaisen musiikkia. Sitten Denise valokeilaan, ja Bobby marakassimieheksi. Jotain bändin timanttisuudesta kertoo se, että vieressäni tanssahdellut Mika Halvarin kaksoisolento ei saanut keskittymistäni pahemmin herpaantumaan. Toki omat tanssiaskeleeni jäivät huomattavan vähäeleisiksi tästä hämmentävästä näystä sekä olemattomasta humalatilasta johtuen.
Setti päättyi Loadedin ja Come Togetherin myötä. Loaded jäi omaksi suosikikseni, kuinka monta kertaa voi toistaa "I don't wanna lose it all" stones-riffin päälle fiiliksen pysyessä taivaissa? Tuona iltana varmaan 10 000 kertaa. Hämmentynyt euforia, siltä se tuntui.
Encorena kuultiin vielä Country Girl, Jailbird ja Rocks. Country Girl teki selväksi että bändi osaa rokkihommat, sillä on vaikea uskoa että moni muu yhtye saisi noin keskinkertaisen biisin samalla tapaa lentoon. Yksikään tämän ikäinen yhtye ei ole koskaan kuulostanut yhtä relevantilta, vimmaiselta ja aidosti musiikistaan innostuvalta. Prove me wrong. Innesin nahkahousut ja hawaii paita voidaan antaa anteeksi. Jos Robert Young olisi nykyisessä ulkomuodossaan ollut paikalla, olisi setääntyminen mennyt yli ja lujaa. Mutta kun ei ollut, annetaan keikalle arvosanaksi 20/20.
Pienemmiltä keikkapaikoilta ei ollut hyvälaatuista youtube-kamaa, joten tässä Loaded Glastonburystä:
lauantai 20. elokuuta 2011
Listoja
Sen sijaan että tekisin listoja asioista joita tulee tehdä/olisi pitänyt tehdä/ovat kesken/etc:
Top 3 Man City pelaajat juuri nyt: Aguero/Silva/Hart
Top 3 Yarbirds kitaristit: Beck/Page/Clapton
Top 10 Echo & the Bunnymen kappaleet:
Silver
Killing Moon
Crystal Days
Cutter
Nothing Lasts Forever
Villiers Terrace
Seven Seas
Evergreen
My Kingdom
Ocean Rain
Top 3 vihannekset: kurkku/munakoiso/maissi
Top 1 kirjailija = Bret Easton Ellis
Top 5 kasaribiisit:
A-Ha - The Sun Always Shines On TV
Depeche Mode - Everything Counts
Yazoo - Only You
Soft Cell - Bedsitter
Tears For Fears - Everybody Wants To Rule the World
New Order/Cure/etc ei kelpaa tähän sarjaan vaan niiden tulee kilpailla ilman kasaritasoitusta.
Top 100 humpat:
ensi kerralla.
Top 3 Man City pelaajat juuri nyt: Aguero/Silva/Hart
Top 3 Yarbirds kitaristit: Beck/Page/Clapton
Top 10 Echo & the Bunnymen kappaleet:
Silver
Killing Moon
Crystal Days
Cutter
Nothing Lasts Forever
Villiers Terrace
Seven Seas
Evergreen
My Kingdom
Ocean Rain
Top 3 vihannekset: kurkku/munakoiso/maissi
Top 1 kirjailija = Bret Easton Ellis
Top 5 kasaribiisit:
A-Ha - The Sun Always Shines On TV
Depeche Mode - Everything Counts
Yazoo - Only You
Soft Cell - Bedsitter
Tears For Fears - Everybody Wants To Rule the World
New Order/Cure/etc ei kelpaa tähän sarjaan vaan niiden tulee kilpailla ilman kasaritasoitusta.
Top 100 humpat:
ensi kerralla.
sunnuntai 31. heinäkuuta 2011
Modernismia viikon sykleissä
Lisäsin kokonaiset kaksi (2) blogilinkkiä luettujen listaani. Kannattaa tsekata. Molemmilla tämän blogin lukijoilla lienee sen verran ylimääräistä aikaa.
Imatralla (Etelä-Karjalan maakunta, Svetogorskin vieressä, Suomen kartalla siellä kaakkoiskulmassa) vieraillessani törmäsin hienoon divariin Vuoksenniskan kaupunginosassa. Puolittain kuvaavalla nimellä "50's divari" varustettu esineiden kierrätyspiste omasi yllättävän hienon vinyylivalikoiman. Myös paikan jukeboksi herätti ihastusta, Kinksiä, Monkeesia etc. mutta myös vähemmän tunnettuja täysosumia levyttäneitä artisteja, joista itselläni ei ollut hajuakaan. Palaan varmasti. Tällä visiitillä mukaan tarttui B.J. Thomasin LP "Everybody's Out Of Town".
Otsikkoon palatakseni, joidenkin tietolähteiden mukaan mod-kulttuuriin kuuluu nopeatempoisuus in/out-statuksen suhteen. Hieno kampauksesi muuttuu konservatiiviseksi, upouuden takkisi hihojen pituus saattaa yllättäen ylittää uuden sallitun mitan, ja kenties kenkiesi korot voivat olla totaalisen out, vaikka viikko sitten kaikki tämä oli niin hip kuin olla ja voi.
Onko tällaista idiotismia todella esiintynyt muualla kuin musiikkilehdissä, sitä en tiedä. Mutta ainakaan kukaan ei tietääkseni ole esittänyt itse musiikin suhteen vastaavaa kertakäyttöisyyden paradigmaa. Toki muodissa olevan genren edustajista valtaosa on yleensä nopeasti unohtuvaa sekundaa, Northern Uproar, anyone? Mutta piinallisimpia lienevät kuitenkin Ladat, huonoista osista kokoon kyhätyt rakkineet joiden elinkaarta jokin paha voima pidentää yli sallitun. Lapset menevät kyyryyn takapenkillä kun vanhemmat heittävät heidät kouluun Siperian Tiikerillä. Lapset poistuvat ostoskeskuksesta kun kaiuttimista pärähtää Dire Straitsin "Money For Nothing". Punaisen langan kadotessa on parasta päättää täältä sinne.
sunnuntai 10. heinäkuuta 2011
Burn in hell
Pieni tiivistelmä Seurahuoneen keikasta 3.7.2011: settilista oli jotakuinkin Tram #7 (Jens Lekman) / When Time Was On My Side / What's the Use? / Umbrella Song (Supperheads) / Lonely Face / Close Enough / Glory (Silverbullit) / Bring It All Home. Enemmänkin piti soittaa mutta tilaisuuden alun viivästyttyä settiä tiivistettiin. Setin treenaus, soundchekki ja osittain itse soittokin meni vähän alamäkeen, joten päälimmäinen fiilis lavalta poistuessa oli jokseenkin ontto. Peli ei kuitenkaan illan osalta ollut vielä menetetty.
Päivätyöt kutsuivat aamulla, mutta jäin silti seuraamaan illan pääesintyjän, kanadalaisen Burning Hellin showta. Olin kuunnellut pari biisiä myspacessa ja ajattelin tsekata pari ekaa kappaletta ennen kuin suuntaisin kotiin nukkumaan. Mutta eihän lähdöstä tullut mitään. Laulaja Mathias tarinoi jokaisen kappaleen välissä synnynäisen tarinaniskijän tapaan yhtyeelle tarjotuista pihveistä, merirosvoista ja niin päin pois, ja itse musiikki toimi myös todella hyvin. Yhdestä kappaleesta kuultiin jazz-sovitus, jonka alkuun jokainen soittajista antoi tyylinäytteen omasta osaamisestaan tässä genressä: kitaristi, kolme puhallinsoittajaa, basisti ja rumpali vetivät kukin vuorollaan lyhyen näppärän tilutuksen. Intron viimeisteli Mathiaksen avoin ukulele-sointu. Nyt sen tiedän, kaikista soittimista ukulele on se joka on todella luotu jazziin! Aloitteleville musikanteille ei siis kannata enää näyttää Nothing Else Mattersin introa vaan laittaa ukulele käteen ja näin päästään oikean musiikin pariin ensi askelista lähtien.
Burning Hellin musiikkia voisi kuvailla seuraavasti: Jens Lekman meets Monkees sung by happy-go-lucky Lou Reed. Ja tyylilajina country. Kannattaa alkuun tsekata vaikka "My Name Is Mathias" ja "Kings Of the Animal Kingdom" (jälkimmäinen ei nyt pompannut mistään vastaan mutta se ei tarkoita etteikö joku muu kuin minä osaisi etsiä kappaletta vähän etevämmin). Nimi ei yhtyettä tässä tapauksessa pahenna, suosittelen varauksetta.
Tyhjästä päästä kärsii koko bloggaus, joten eiköhän tämä ollut tältä erää tässä. Kesällä ostetaan tuulettimia ja talvella lennetään Espanjaan. Uutta Velverttiä on tällä hetkellä kuultavissa niin myspacessa kuin soundcloudissakin. Kun helteet hellittävät ja voimme taas pukeutua kuten bändin kuuluukin, palaamme paikallisen raittiusseurasi vuosikokoukseen. Robinho näyttää aivan Dangerousin aikaiselta Michael Jacksonilta. Shammmmouna!
Päivätyöt kutsuivat aamulla, mutta jäin silti seuraamaan illan pääesintyjän, kanadalaisen Burning Hellin showta. Olin kuunnellut pari biisiä myspacessa ja ajattelin tsekata pari ekaa kappaletta ennen kuin suuntaisin kotiin nukkumaan. Mutta eihän lähdöstä tullut mitään. Laulaja Mathias tarinoi jokaisen kappaleen välissä synnynäisen tarinaniskijän tapaan yhtyeelle tarjotuista pihveistä, merirosvoista ja niin päin pois, ja itse musiikki toimi myös todella hyvin. Yhdestä kappaleesta kuultiin jazz-sovitus, jonka alkuun jokainen soittajista antoi tyylinäytteen omasta osaamisestaan tässä genressä: kitaristi, kolme puhallinsoittajaa, basisti ja rumpali vetivät kukin vuorollaan lyhyen näppärän tilutuksen. Intron viimeisteli Mathiaksen avoin ukulele-sointu. Nyt sen tiedän, kaikista soittimista ukulele on se joka on todella luotu jazziin! Aloitteleville musikanteille ei siis kannata enää näyttää Nothing Else Mattersin introa vaan laittaa ukulele käteen ja näin päästään oikean musiikin pariin ensi askelista lähtien.
Burning Hellin musiikkia voisi kuvailla seuraavasti: Jens Lekman meets Monkees sung by happy-go-lucky Lou Reed. Ja tyylilajina country. Kannattaa alkuun tsekata vaikka "My Name Is Mathias" ja "Kings Of the Animal Kingdom" (jälkimmäinen ei nyt pompannut mistään vastaan mutta se ei tarkoita etteikö joku muu kuin minä osaisi etsiä kappaletta vähän etevämmin). Nimi ei yhtyettä tässä tapauksessa pahenna, suosittelen varauksetta.
Tyhjästä päästä kärsii koko bloggaus, joten eiköhän tämä ollut tältä erää tässä. Kesällä ostetaan tuulettimia ja talvella lennetään Espanjaan. Uutta Velverttiä on tällä hetkellä kuultavissa niin myspacessa kuin soundcloudissakin. Kun helteet hellittävät ja voimme taas pukeutua kuten bändin kuuluukin, palaamme paikallisen raittiusseurasi vuosikokoukseen. Robinho näyttää aivan Dangerousin aikaiselta Michael Jacksonilta. Shammmmouna!
keskiviikko 8. kesäkuuta 2011
Citizen Stay
Suomenkielinen otsikointi on ilmeisen hankalaa näiden muutamien kirjoitelmien perusteella. Aiheena tänään lyhyitä havaintoja, aloitetaan mp3-soittimeni tuottamista ajatelmista:
Idlewild - Mistake Pageant. Ikäkriisi painaa päälle, ja jään alituiseen kiinni ikuisuus sitten tapahtuneiden sattumusten muistelusta. Kuten ajasta jolloin Idlewild oli hyvä. Olimme Wiltsun kanssa Manicsin keikalla muistaakseni 1999 ja Idlewild oli tuntematon lämmittelijä. Nordenskiöldin halli ei ole helpoin paikka vakuuttaa tällaisessa tilanteessa, mutta jätkät veti setin jonka myötä tuli suurin piirtein sama fiilis kuin jos keikka olisi ollut omassa olohuoneessa. Rumpalia lukuun ottamatta kaikki esiintyivät jossain vaiheessa selinmakuulta ja energia vei mukanaan. "And I know what it feels like to have bad luck".
Eric Burdon. Tätä ääntä pysähdyn aina kuuntelemaan ja ihmettelemään. Usein kun kuulen jonkun laulavan riipivästi ja isolla tunteella, ensimmäinen ajatus on että äijä istuu pytyllä tai fiilistelee muuten yli. Burdon laulaa. Kun joku pelle tarinoi tekstin tulkitsemisesta tms. niin se on eri asia, tällaiseen taiteelliseen prosessiin en halua sotkea tätä hienoutta vähimmässäkään määrin. Edellä mainittu tekstin tulkinta viittaa siihen, että esittäjä on miettinyt tekstiä, dramatisoi sitä mielessään samalla kun juo teetä himassa, ja esittää sen vähän niin kuin teatterissa. Eric Burdon on toista maata. Kun laulu tulee luonnostaan sydämestä sen kuulee heti. Tätä ei opeteta koulussa.
Martti Servo & Napander - Viikonloppu. Jos oikein muistan niin tässä kappaleessa lauletaan "Ei se retkuksi tee jos vähän renttuillaan. Joka muuta väittää niille sanon - terrrve vaan". Martin päätä heiluttamalla toteutettu vibrato sopii laiturille vuodenajasta riippumatta, kunhan on noin 22 astetta plussaa ja poutaa. Joku löyhä pointti voisi olla se, että katsoin televisiosta Suomen euroviisukarsintoja 1970-luvulta, ja oli pysähdyttävää havaita kuinka hyviä laulajia ehdokkaat aikanaan olivat. Jopa Danny. Ehkä laulun lahjan omaavat jäävät tänä päivänä tutkani ulkopuolelle (tangomarkkinat etc.) mutta jotenkin tuntuu että aikanaan jengi vaan yksinkertaisesti oli taidokkaampaa tällä osa-alueella.
Charlatans - Tellin' Stories. Edelliseen kommenttiin viitaten laulaa voi toki eri tavoin. Tim Burgessin äärimmäisen heikko lauluääni on mielestäni helvetin hieno. Hän laulaa usein siten, että oikea nuotti otetaan kiinni jossain sen loppupäässä, ja pidetään suurin piirtein siellä kunnes mennään eteenpäin. Muistan aloittelevana laulajana sekoittaneeni oman epävireisyyteni tähän tyyliin. Puolustelin nuotin vierestä laulamista sillä että jossain kohtaa se osui ja tää nyt vaan on tämmönen tyylijuttu. Joo, on, mutta sen pitää kuulostaa hyvältä. Tämä on mainio esimerkki siitä, kuinka musiikin hienoutta ei aina saa täysin matemaattiseen muotoon, vaan se on enemmän kuin maalaus, tulkinnan varainen ja kokijasta riippuvainen. Charlatansin vetelä venyttely kaksinkertaistaa Stellan makunautinnon, kun taas Marilyn Manson saa etsimään kaukosäädintä gepardin vikkelyydellä.
Five Easy Pieces. Jack. You're all full of shit. Ennen kuin jokin menee vikaan, minä häivyn.
Maco & Pasanen. Jos saisin esittää Paatelaiselle yhden toiveen, se olisi Pasasen siirtäminen sivuun per heti. Äijä on maksimissaan rivimies, ja nyt kapteenin nauha vetää kumisen selkärangan lysyyn. Ja Heikkinen, Itävallassa pelaava keskikenttämies maajoukkueen topparina. Mun mielestä siinä vois olla vaikka PK-35:n topparipari (jos nyt sattuvat olemaan finskejä) ja menisi paremmin. Ei voi noin pahasti jäätyviä kavereita peluuttaa, kun Suomessa tolla pelipaikalla erityisesti tulee olla joukkueeseen itsetuntoa valavia pelaajia. Kiitos kaikesta ja uutta putkeen.
Gonna find myself again. One of the diamond dogs is dead.
Idlewild - Mistake Pageant. Ikäkriisi painaa päälle, ja jään alituiseen kiinni ikuisuus sitten tapahtuneiden sattumusten muistelusta. Kuten ajasta jolloin Idlewild oli hyvä. Olimme Wiltsun kanssa Manicsin keikalla muistaakseni 1999 ja Idlewild oli tuntematon lämmittelijä. Nordenskiöldin halli ei ole helpoin paikka vakuuttaa tällaisessa tilanteessa, mutta jätkät veti setin jonka myötä tuli suurin piirtein sama fiilis kuin jos keikka olisi ollut omassa olohuoneessa. Rumpalia lukuun ottamatta kaikki esiintyivät jossain vaiheessa selinmakuulta ja energia vei mukanaan. "And I know what it feels like to have bad luck".
Eric Burdon. Tätä ääntä pysähdyn aina kuuntelemaan ja ihmettelemään. Usein kun kuulen jonkun laulavan riipivästi ja isolla tunteella, ensimmäinen ajatus on että äijä istuu pytyllä tai fiilistelee muuten yli. Burdon laulaa. Kun joku pelle tarinoi tekstin tulkitsemisesta tms. niin se on eri asia, tällaiseen taiteelliseen prosessiin en halua sotkea tätä hienoutta vähimmässäkään määrin. Edellä mainittu tekstin tulkinta viittaa siihen, että esittäjä on miettinyt tekstiä, dramatisoi sitä mielessään samalla kun juo teetä himassa, ja esittää sen vähän niin kuin teatterissa. Eric Burdon on toista maata. Kun laulu tulee luonnostaan sydämestä sen kuulee heti. Tätä ei opeteta koulussa.
Martti Servo & Napander - Viikonloppu. Jos oikein muistan niin tässä kappaleessa lauletaan "Ei se retkuksi tee jos vähän renttuillaan. Joka muuta väittää niille sanon - terrrve vaan". Martin päätä heiluttamalla toteutettu vibrato sopii laiturille vuodenajasta riippumatta, kunhan on noin 22 astetta plussaa ja poutaa. Joku löyhä pointti voisi olla se, että katsoin televisiosta Suomen euroviisukarsintoja 1970-luvulta, ja oli pysähdyttävää havaita kuinka hyviä laulajia ehdokkaat aikanaan olivat. Jopa Danny. Ehkä laulun lahjan omaavat jäävät tänä päivänä tutkani ulkopuolelle (tangomarkkinat etc.) mutta jotenkin tuntuu että aikanaan jengi vaan yksinkertaisesti oli taidokkaampaa tällä osa-alueella.
Charlatans - Tellin' Stories. Edelliseen kommenttiin viitaten laulaa voi toki eri tavoin. Tim Burgessin äärimmäisen heikko lauluääni on mielestäni helvetin hieno. Hän laulaa usein siten, että oikea nuotti otetaan kiinni jossain sen loppupäässä, ja pidetään suurin piirtein siellä kunnes mennään eteenpäin. Muistan aloittelevana laulajana sekoittaneeni oman epävireisyyteni tähän tyyliin. Puolustelin nuotin vierestä laulamista sillä että jossain kohtaa se osui ja tää nyt vaan on tämmönen tyylijuttu. Joo, on, mutta sen pitää kuulostaa hyvältä. Tämä on mainio esimerkki siitä, kuinka musiikin hienoutta ei aina saa täysin matemaattiseen muotoon, vaan se on enemmän kuin maalaus, tulkinnan varainen ja kokijasta riippuvainen. Charlatansin vetelä venyttely kaksinkertaistaa Stellan makunautinnon, kun taas Marilyn Manson saa etsimään kaukosäädintä gepardin vikkelyydellä.
Five Easy Pieces. Jack. You're all full of shit. Ennen kuin jokin menee vikaan, minä häivyn.
Maco & Pasanen. Jos saisin esittää Paatelaiselle yhden toiveen, se olisi Pasasen siirtäminen sivuun per heti. Äijä on maksimissaan rivimies, ja nyt kapteenin nauha vetää kumisen selkärangan lysyyn. Ja Heikkinen, Itävallassa pelaava keskikenttämies maajoukkueen topparina. Mun mielestä siinä vois olla vaikka PK-35:n topparipari (jos nyt sattuvat olemaan finskejä) ja menisi paremmin. Ei voi noin pahasti jäätyviä kavereita peluuttaa, kun Suomessa tolla pelipaikalla erityisesti tulee olla joukkueeseen itsetuntoa valavia pelaajia. Kiitos kaikesta ja uutta putkeen.
Gonna find myself again. One of the diamond dogs is dead.
sunnuntai 15. toukokuuta 2011
Hej pålare!
Perjantai 13 ei sisältänyt tällä kertaa epäonnea ja kamaluuksia Velvert-leirissä vieraillessamme Siuntiossa soittohommissa. Soiton alkaessa puolen yön aikaan oli kaikilla paikallaolijoilla todennäköisesti mielessä ilmaveivi. No, setit soitettiin ja hauskaa oli - hihasta ravistettiin muutama ekstranumero jotta paikan ohjelmapolitiikan mukainen soittoaika saatiin täyteen, mutta näin sitä joutuu joskus tekemään.
Toisin oli futis forumin mukaan eräässä mutasarjan jalkapallo-ottelussa, jossa itsekin ravasin. Jälkimmäisen puoliajan kestoksi isännät mittasivat 27 minuuttia, kun kyseisellä sarjatasolla peliaikaa tulisi tarjota 30 minuttia per puoliaika. Meille vierailijoille tällä ei ollut suurempaa merkitystä, johdimme 3-1 ja olisimme voineet pelata vaikka tunnin pidempään ilman että ottelun kulku olisi muuttunut. Kukapa kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse: tein ottelun voittomaalin mukavasti takanurkaan pudonneella laukauksella, totutusti boksin vasemmasta reunasta. Edellisestä oli vierähtänyt jo tovi, ei kuitenkaan 35 vuotta.
Kolmekymmentäviisi vuotta. Manchester City voitti postimies Yaya Touren maalilla FA Cupin ja aloitti ajanlaskun pokaalien suhteen alusta. Ottelun lopputunnelmia seuratessani arvuuttelin lähinnä mitähän Liam Gallagherin päässä mahtoi liikkua, kun joukkue jota hän on ikänsä kannattanut katkaisee tappion kierteen ja ilmoille kajahtaa Roll With It? Don't let anybody get in your way... Pysy Paavo kaukana tästä.
Niin ja voitti se toinenkin jengi jotain mutta koskapa ne hannuhanhet ei jotain saisi venkuloitua kasaan. Paskin keskikenttä ikinä ja silti... Giggs on kyllä hyvä, siitä ei pääse mihinkään. Toivottavasti Barca teurastaa ne parin viikon kuluttua.
Näyttäisi vähän urheiluaiheiselta tekstiltä tällä kertaa, joskohan olisi parempi lopetella ennen kuin siirrytään suunnistukseen tai johonkin? Kyllä. Loppuun vielä biisilista Varuccasta:
Bring It All Home / Cities of the Red Night / Sebastian's Garden / No Movement / What's the Use? / Highway 13 / No Revenge / Out of Place - Out of Time / Lonely Face / Eastward --- Colony / When Time Was On My Side / Flock of Birds / Ivory / Given Line / Tram #7 (Jens Lekman cover) / Nothing Lasts Forever (Echo & the Bunnymen cover) / Columbia (Oasis cover)
Toisin oli futis forumin mukaan eräässä mutasarjan jalkapallo-ottelussa, jossa itsekin ravasin. Jälkimmäisen puoliajan kestoksi isännät mittasivat 27 minuuttia, kun kyseisellä sarjatasolla peliaikaa tulisi tarjota 30 minuttia per puoliaika. Meille vierailijoille tällä ei ollut suurempaa merkitystä, johdimme 3-1 ja olisimme voineet pelata vaikka tunnin pidempään ilman että ottelun kulku olisi muuttunut. Kukapa kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse: tein ottelun voittomaalin mukavasti takanurkaan pudonneella laukauksella, totutusti boksin vasemmasta reunasta. Edellisestä oli vierähtänyt jo tovi, ei kuitenkaan 35 vuotta.
Kolmekymmentäviisi vuotta. Manchester City voitti postimies Yaya Touren maalilla FA Cupin ja aloitti ajanlaskun pokaalien suhteen alusta. Ottelun lopputunnelmia seuratessani arvuuttelin lähinnä mitähän Liam Gallagherin päässä mahtoi liikkua, kun joukkue jota hän on ikänsä kannattanut katkaisee tappion kierteen ja ilmoille kajahtaa Roll With It? Don't let anybody get in your way... Pysy Paavo kaukana tästä.
Niin ja voitti se toinenkin jengi jotain mutta koskapa ne hannuhanhet ei jotain saisi venkuloitua kasaan. Paskin keskikenttä ikinä ja silti... Giggs on kyllä hyvä, siitä ei pääse mihinkään. Toivottavasti Barca teurastaa ne parin viikon kuluttua.
Näyttäisi vähän urheiluaiheiselta tekstiltä tällä kertaa, joskohan olisi parempi lopetella ennen kuin siirrytään suunnistukseen tai johonkin? Kyllä. Loppuun vielä biisilista Varuccasta:
Bring It All Home / Cities of the Red Night / Sebastian's Garden / No Movement / What's the Use? / Highway 13 / No Revenge / Out of Place - Out of Time / Lonely Face / Eastward --- Colony / When Time Was On My Side / Flock of Birds / Ivory / Given Line / Tram #7 (Jens Lekman cover) / Nothing Lasts Forever (Echo & the Bunnymen cover) / Columbia (Oasis cover)
lauantai 7. toukokuuta 2011
Avaus
Lauantain 7.5.2011 oikea vakioveikkausrivi tulee noudattamaan seuraavaa merkkijakaumaa:
1
2
1
-
1x
1
1
-
1
x
x2
-
1
x2
1x
2
Mikäli jossain vaiheessa paljastuu, että joku salavakoilee tätä blogia, tulee veikkausrivejä koskevien ennakkotietojen julkaiseminen päättymään välittömästi. Toistaiseksi voisin varmaan kirjata oikean lottorivinkin ylös mutta jätetään se nyt kuitenkin toiseen kertaan.
Tuohon vakioriviinkin sisältyy tiettyä hazardin mahdollisuutta (suurin osa kupongin joukkueista ei ole ollut alhaisesta sarjatasosta johtuen "tutkan alla") mutta mihinpä ei? Seuraavaksi tajunnanvirta johdattaa pohtimaan ajatusta "miksi helvetissä kirjoitan johonkin nettiin yhtään mitään". Mutta voi, ennakkosensuuri iski ja poisti pitkän pätkän itsekritiikitöntä facebook-paheksuntaa ym. jorinaa jonka oli tarkoitus tähän kysymykseen vastata. Tärkeintä on muistaa heijastimen käyttö netissä liikkuessa, siellä on aina pimeää.
Tämä täältä tällä erää, pää on nyt avattu ja kuka ties näitä avartavia kirjoituksia pullahtaa tänne joskus toistekin.
1
2
1
-
1x
1
1
-
1
x
x2
-
1
x2
1x
2
Mikäli jossain vaiheessa paljastuu, että joku salavakoilee tätä blogia, tulee veikkausrivejä koskevien ennakkotietojen julkaiseminen päättymään välittömästi. Toistaiseksi voisin varmaan kirjata oikean lottorivinkin ylös mutta jätetään se nyt kuitenkin toiseen kertaan.
Tuohon vakioriviinkin sisältyy tiettyä hazardin mahdollisuutta (suurin osa kupongin joukkueista ei ole ollut alhaisesta sarjatasosta johtuen "tutkan alla") mutta mihinpä ei? Seuraavaksi tajunnanvirta johdattaa pohtimaan ajatusta "miksi helvetissä kirjoitan johonkin nettiin yhtään mitään". Mutta voi, ennakkosensuuri iski ja poisti pitkän pätkän itsekritiikitöntä facebook-paheksuntaa ym. jorinaa jonka oli tarkoitus tähän kysymykseen vastata. Tärkeintä on muistaa heijastimen käyttö netissä liikkuessa, siellä on aina pimeää.
Tämä täältä tällä erää, pää on nyt avattu ja kuka ties näitä avartavia kirjoituksia pullahtaa tänne joskus toistekin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)