Myyrä ja sen työ

Joskus täällä oli asiaa Velvertistä, useimmiten jotain muuta.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Rock-ooppera

Uhittelin leikkimielisesti taannoin Wiltsulle tekeväni rock-oopperan. Pienintäkään aikomusta moiseen ei toki ole, en ole kuunnellut kertaakaan edes Tommya. Ideaa saa siis vapaasti hyödyntää, tässä muutama ehdotelma:

Nuoren urbaanin menestyjän tilitykset, musiikillinen viitekehys kokeellinen fuusiojazz maustettuna ruotsinlaivajollotuksilla.

Aiheita tarinalle:

Webasto jumissa, toimistolle kylmässä katumaasturissa (Aargh!)
EKP:n ohjauskorko, + 0.25.
Toimiston pukeutumisohjeet, irrottelen vaaleanpunaisilla sukilla.
Jonoa Stockan herkussa - voisiko mummoille olla oma kassa, täällä on kiire!
Fiksut ja filmaattiset kaksoset Steiner-tarhasta modernin 5-ottelun harjoituksiin (Kimi-Bosse ja Tarja-Fergie kiukuttelevat ja nahistelevat taukoamatta).
Tennistä naapurin Joakimin kanssa. Sillä on uusi kello, ovh 2 x omani, v*tuttaa tollaset vanhalla rahalla pröystäilijät.

Näillä pääsee alkuun, idea numero kaksi on se ilmiselvä, eli South Parkista tuttu Timmy, oopperan nimi luonnollisesti: Timmy. Musiikillinen viitekehys Suomi-räp Rähinä recordsin tyyliin. Niin, kyse olisikin siis räp-oopperasta, kuulostaako kehitysvammaiselta?

Aiheita tarinalle:

Timmy ja kertotaulun kuulustelu:
opettajan repliikki - 5 x 5?
Timmyn repliikki - Timmy?
opettajan repliikki - 3 x 129?
Timmyn repliikki - Living a lie!
jne.

Toki voisimme paneutua Timmyn sielunmaisemaan (Tommy oli kuuromykkäsokea ja hyvin siitä ooppera kasattiin), mutta mitäs hauskaa siinä olisi.

Lopuksi vanhaa kunnon Whota ennen oopperasekoilua:

tiistai 20. syyskuuta 2011

Allt är bättre där

Niin se taitaa olla: Union Carbide Productions/The Soundtrack of Our Lives/Broder Daniel/Håkan Hellström/Timo Räisänen/Hästpojken/Jens Lekman/The Radio Dept./Acid House Kings/Ingenting/Silverbullit/Mando Diao/Hellacopters/och så vidare...

Varmasti jotain oleellista jäi puuttumaankin mutta naapurista löytyy huomattavasti enemmän itseäni kiinnostavaa musiikkia, ja jos altistuisin samassa määrin ruotsalaisille yhtyeille kuin kotimaisille, niin ero olisi todennäköisesti vielä suurempi. Edellä mainitut ovat kuitenkin kohtuullisen tunnettuja nimiä, enkä näe mitään syytä olettaa, etteivät ruotsalaiset pikkuorkesterit pärjäisi vertailussa suomalaisille alle 5000 kpl/levy myyville yhtyeille (Montevideo/Come Inside/Flaming Sideburns/Regina/ja niin edelleen). Ruotsi-Suomi maaottelussa Come Inside ottaisi keihäässä kolmoisvoiton, mutta muuten pinnat menisivät pääasiassa Ruotsille. Hyviä suomibändejä jotka lasketaan isojen bändien sarjaan ei tule tähän hätään mieleen ainuttakaan. Pidän kyllä Apulannan haukilevystä, joskaan en sitä omista.

Tänään sveduista paras on Silverbullit, jota kuulin ensimmäisen kerran TSOOL:n Behind the Music kiertueen lämppärinä Tavastialla. Oisko se sitten ollut 2001? Kuitenkin, laulaja Simon Ohlssonin johdolla bändi veti mykistyttävän keikan, parhaiten muistiin jäänyt hetki oli Ohlssonin Iggy-Pop-juoksumatolla treeni Magnetic Cityn aikana. Kappaleesta en ole kyllä ihan varma, mutta mielikuvaan se sopii täydellisesti. Sitä ei nyt tubesta löytynyt joten tässä toinen krauthelmi, Run:



Kom igen då!



lauantai 17. syyskuuta 2011

Älyllinen epärehellisyys

Asiasanoja jotka jäsentävät eilistä "bändipalaveria": reptiliaani, AGV, lampaat, oravat, Larnos, kaljakassi. Treeneissä oli tällä kertaa treenin makua, kun vedettiin kuutta biisiä uudestaan ja uudestaan. Oli outoa keskittyä pelkästään laulamiseen. Oudointa oli täyttää tyhjiö laulua sisältävien kohtien välillä, kädet hakivat tekemistä koko ajan. Tamburiini ajaa tässä kuviossa samaa asiaa kuin tupakointi baareissa joskus muinoin kun moista sai vielä luvallisesti tehdä. Näistä kepeistä tunnelmista onkin ketterää siirtyä vallan toisen tyyppiseen aiheeseen.

Varoitus: alla puisevaa jauhtantaa joka sivuaa politiikkaa!

Havainto aamun hesarista: ulkomaantoimituksen varaesimies Sami Sillanpää on joko a) idiootti tai b) taitava hämmentäjä. Hän kritisoi kärkevästi perussuomalaisia, lähinnä "Halla-ahoa ja hänen seurakuntaansa", "Näkökulma" otsakkeen alta. Jos tarkoitus on tuoda esiin parjatun vastapuolen viestinnän keinoja (mustavalkoisuus, yleistäminen, tahallinen väärinymmärtäminen etc.) vastaesimerkkien kautta (ja siten siis syyllistymättä vastapuolen ala-arvoiseen argumentointiin itse) ja tuoda laatulehden sivuille blogikirjoittelun kulttuuria, joka vaatii kovemman luokan medialukutaitoa, valinta olisi b.

Tämä tulkinta edellyttäisi, että Sillanpää ei oikeasti ajattelisi niin yksinkertaisesti kuin teksti antaa ymmärtää, ja että hän olisi todella nähnyt vaivaa totuttua sanomalehden juttuperinnettä uudistavan muodon kehittelyssä. Subjektiivinen näkemys objektiivisen (tai näennäisen objektiivisen) jutun kyljessä ei toki ole uutta sinällään, mutta tekstin agressiivinen sävy ylittää totutun pakinatyylin, jossa esimerkiksi pyritään nolaamaan vastapuoli omalla ylivertaisella nokkeluudella. Lukijalle jää auki, mitä mieltä kirjoittaja on - tämä olisi mielestäni uutta subjektiivisen näkemyksen varaan rakentuvien sanomalehtiartikkelien joukossa.

Veikkaan tietysti itse että vaihtoehto a on ikävä kyllä oikea. Jos Sillanpää on oikeasti sitä mieltä, että "Jussi Halla-aho (ps) ilmaisi tällä viikolla ihailunsa fasismiin", niin muuta on vaikea päätellä. Vastuu jää kuitenkin lukijalle. Olisi mielenkiintoista kuulla minkälaista keskustelua Ville Blåfield ja Sami Sillanpää ovat mahdollisesti käyneet asian tiimoilta. Blåfieldin kirjoitus samassa lehdessä on todellinen harvinaisuus. Hän perää älyllistä rehellisyyttä, jota ei koskaan voi olla liikaa. Pisteet Villelle tästä. Tämä lienee paras lukemani kirjoitus tästä aiheesta.

Tällaista sontaa pohtiessa mittari menee punaiselle ja mieleen hiipii:



No niin, pulssi tasaantui. Jossain tuolla ulkona on älyllistä elämää.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Laitetaanpa jakoon lauantaihenkistä settiä:

Arthur Russell - Arm Around You
Muita ykkösbiisejä Russellilta: Hey! How Does Everybody Know /// Habit Of You /// I Couldn't Say It To Your Face /// A Little Lost

Maailman kautta aikain paras yhtye (tänään) on The Stone Roses. Kyse on siinä määrin hyvästä yhtyeestä että perusteluiden ylöskirjaaminen ei taida luonnistua (lue: vetelyys on saavuttanut lakipisteensä täällä). No kokeillaan nyt kuitenkin jotain. Lauantaihenkisesti pysytään ajassa ennen Leijonien MM-hopeaa.

Elephant Stonen wah-riffi, Bye Bye Badmanin soolojuoksutukset ja koko I Am the Resurrection toimivat todistusaineistona John Squiren monipuolisuudesta kitaristina. Minun korvissani Squiren soitto kuulostaa täydelliseltä, luonnolliselta, soitannolta johon en voisi kuvitella mitään muutoksia levytetyillä versioilla.

Mani ja Reni rullaavat yhtälailla luonnollisesti, korva ei kiinnity mihinkään jekkuihin vaan jalka saa vapaasti vipattaa ilman suurempaa kontaktia aivoihin. Todistusaineistona Renin korvaamattomuudesta voitaisiin käyttää jotain 95-livepätkää mutta sehän olisi tämän kirjoituksen näkökulmasta tulevaisuudessa, joten siltä säästytään. Paras groove.

Laulu ei ollut Ian Brownin pääaine, mutta studiossa ja Blackpoolissa se ei haitannut. Eikä kaiketi Provinssisakaan 1990, jota en harmillisesti päässyt todistamaan paikan päälle, sillä olin kiireinen 8-vuotias maalaispoika tuolloin, perunamaalla koko kesä. Todiste numero 1: Elephant Stone (demo)
Todiste numero 2: Standing Here, Provinssi 90
Ok, eihän se laulu kokoajan tismalleen nuotissa killu mutta verrattain likellä kuitenkin. Ilmeisesti tuo Provinssin keikka oli yksi yhtyeen parhaista. Joku jamppa pitää videossa hyvää huolta pyörästään keskellä festarialuetta, esimerkillistä!

Joo siinä tärkeimmät.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Screamadelica

Onneksi lähdin. Arvoin viimeiseen saakka Primal Screamin keikalle lähtöä. Voiko ne parantaa edellisestä? Onko sillä väliä? Järki voitti. Ja lopulta tunnekin.

Saavuttuamme optimaaliseen aikaan paikalle siten, että yhdet tuopit kerkesi hakea (alkulämpö oli hankittu muualla kovista Circus ennakkoluuloista johtuen), bändi aloitti Movin' On Upilla. Saundit oli riittävän hyvin kohdallaan, bassovoittoisuus oli paikoitellen ehkä toimivampikin ratkaisu kuin erottelevampi miksaus, koska Screamadelicalla on paljon bassoon ja rytmiin ylipäätänsä nojaavia biisejä. Albumia ei soitettu kronologisesti läpi, mutta muistaakseni kolme ekaa biisiä oli em. Movin' On Up, Slip Inside This House ja Don't Fight It (Feel It).

Slip Inside This House sai XTRMNTR-käsittelyn, tiukkaa vyörytystä ja Bobbyn venyvät loppusäkeet, paholaisen musiikkia. Sitten Denise valokeilaan, ja Bobby marakassimieheksi. Jotain bändin timanttisuudesta kertoo se, että vieressäni tanssahdellut Mika Halvarin kaksoisolento ei saanut keskittymistäni pahemmin herpaantumaan. Toki omat tanssiaskeleeni jäivät huomattavan vähäeleisiksi tästä hämmentävästä näystä sekä olemattomasta humalatilasta johtuen.

Setti päättyi Loadedin ja Come Togetherin myötä. Loaded jäi omaksi suosikikseni, kuinka monta kertaa voi toistaa "I don't wanna lose it all" stones-riffin päälle fiiliksen pysyessä taivaissa? Tuona iltana varmaan 10 000 kertaa. Hämmentynyt euforia, siltä se tuntui.

Encorena kuultiin vielä Country Girl, Jailbird ja Rocks. Country Girl teki selväksi että bändi osaa rokkihommat, sillä on vaikea uskoa että moni muu yhtye saisi noin keskinkertaisen biisin samalla tapaa lentoon. Yksikään tämän ikäinen yhtye ei ole koskaan kuulostanut yhtä relevantilta, vimmaiselta ja aidosti musiikistaan innostuvalta. Prove me wrong. Innesin nahkahousut ja hawaii paita voidaan antaa anteeksi. Jos Robert Young olisi nykyisessä ulkomuodossaan ollut paikalla, olisi setääntyminen mennyt yli ja lujaa. Mutta kun ei ollut, annetaan keikalle arvosanaksi 20/20.

Pienemmiltä keikkapaikoilta ei ollut hyvälaatuista youtube-kamaa, joten tässä Loaded Glastonburystä: