Klassikot osa I

Saapa nähdä onko tämä ensimmäinen ja samalla viimeinen osa klassikkolevyjen esittelyä täällä, mutta aloitetaanpa nyt kuitenkin. Idea on esitellä levyjä jotka ovat loistavia mutta joiden mahtavuutta ei ole vielä hehkutettu ihan joka paikassa. Ensimmäisenä vuoron saa Shackin H.M.S Fable.

Shack koostuu käsittääkseni Headin veljeksistä Mick ja John, ja muusikot ympärillä ovat vaihtuneet kerran jos toisenkin. Faktojen tarkistaminen on tylsää joten tämä on minun totuuteni tästä asiasta. 90-luvun puolessa välissä he toimivat suurimman idolinsa Arthur Leen taustabändissä Forever Changes kiertueella. Tämä kuuluu yllättävän vähän H.M.S Fablella, joka ei sisällä ovelia soinnutuksia tai poikkeuksellisia rakenteita, vaan yksinkertaisia pop-helmiä ja täydellistä harmoniaa. Vaikka Forever Changes on varmasti etu- ja takaperin hallussa, enemmän vaikutteita on Beatle- ja Byrds-levyiltä.

Ensimmäinen kappale Natalie's Party lähtee sähäkästi liikkeelle kirpakoilla Liverpool-kitaroilla (älä kysy, en osaa selittää) ja 40 sekunnin kohdalla kuulija päästetään euforiseen kertosäkeeseen, jonka melodia ja harmonia vääntävät naaman väkisin hymyyn. Kappaleen soolo on samalla tapaa nostattava kuin Stone Rosesin How Do You Sleepin juoksutus, tähän päälle vielä pienet la-la-laat ja pisteet kotiin. Veljekset laulavat koko matkan yhtäaikaa, toinen hiljaa matalalta ja toinen korkeammalta ja kovempaa, ja tätä kikkaa käytetään ahkerasti koko levyn läpi. Jousia käytetään tyylikkäästi, ja ne ankkuroivat soundin 90-luvun brittipoppiin ala Urban Hymnsin aikainen Verve.

Seuraava ässä tulee heti perään. Comedy sisältää hienon keväisen kertsin: "Fifteen million reasons, loving in the season. Fifteen million lovers, sitting at the doubles." Vaikka säkeistö ja kertosäe olisivat riittäneet, on tähän onneksi "tuhlattu" vielä loistava välisoitto/outro, yksinkertaiset soinnut, yksinkertainen melodia, mutta niin kaunista kuin voi olla. Kestää kuuntelua kerrasta toiseen.

Erityistä hehkutusta kaipaa myös kolmas kappale Pull Together. Nopealla tahdilla sanoja syöksevä säkeistö rakentaa taas jännitettä kertosäkeelle, jossa lauletaan "You and I've been criticised, we've got to pull together", ja taas on iho kananlihalla. Fraasi "red telephone" toi alkuun mieleen vain Loven kappaleen, mutta ilmeisesti tässä laulellaan kaman vetämisen huonoista puolista. Headit olivat ilmeisesti pitkät pätkät katunisteinä ennen kuin musahomma lähti kunnolla vetämään. Joku valmis levykin taisi hävitä näissä huuruissa, mutta tarina vei siis kuitenkin onnelisempaan loppuratkaisuun.

Nämä kolme ensimmäistä kappaletta ovat levyn ehdottomasti parhaat ja alkuun ne tuntuvat hallitsevan kuuntelukokemusta liikaakin. Kun niille on antanut vaikkapa 100 soittoa, alkavat muutkin raidat aueta. Beautiful on reipas nimensä mukainen kipale, ja tähän lokeroon asetan myös Lend's Some Doughin ja I Want Youn, joista jälkimmäisestä tulee Harrisonin alkupään Beatle-kappaleet kummasti mieleen. Streets of Kenny kertoo kaman metsästyksestä, "I don't want a bag, I want a big one [...] can't get shit, can't get any." Kitarointi yltyy lopussa raivokkaaksi ja sitten kuuluu sihahdus kun ääni vedetään viemäristä alas. Jos jotain tältä levyltä jäin kaipaamaan, niin näitä kitarailoitteluja olisi voinut laittaa lisääkin.

Mainitaan se vielä, että Liverpoolin murre kuuluu tällä levyllä, konsonantit särähtelevät ja töksähtelevät. Ja se on pelkästään positiivinen asia! Tämä on niitä levyjä, jotka tomivat kerrasta. Ota koppi, jos ei ekalla mene perille niin voit luovuttaa toivottomana tapauksena. Noin 37 kertaa parempi kuin Cast.

Todistusaineistoa:

Ennakkotunnelmia United vs. City

Esitän Mancinille seuraavaa avauskokoonpanoa:

Hart, Richards, Kompany, Lescott, Clichy, De Jong, Yaya Toure, Silva, Johnson, Aguero, Dzeko. Rohkeasti hyökkäämään mutta de Jong kuitenkin katkomassa vastahyökkäykset alkuunsa. Pidetään palloa ja pidetään hauskaa.

Manulle toivon kentälle Carrickia, Fletcheriä ja Andersonia. Ja onhan se Park myös onneton, peluuttakaa kaikkia noita!

Meni miten meni, hieno ja jännittävä peli tulossa.

Pakko hehkuttaa jo ennakkoon, että uudet kappaleemme jotka kulkevat työnimillä "No one to talk to" ja "Keep it all together", ovat aika helvetin hyviä. Ensimmäinen kulkee jossain Beach Boys / Joy Division / Ashcroftin hyvä soolotuotanto -ympyröissä, ja jälkimmäinen Rolling Stones '64 / Moneybrother akselilla. Kuulen ton "No one to talk to" kertsin edelleen Brian Wilsonin laulamana päässäni, mutta ulos tulee jo omaa ääntä eikä imitaatiota. Osaakohan kukaan imitoida B. Wilsonia? Tässä originellia:

Huomatkaa metsäkohtaus jossa pojat kurkkivat puiden takaa: Immortal ja muut bläkkis-nerot ovat kopsanneet suoraan tuolta ideat omiin "pelottaviin" sienestysvideoihinsa (skeneä tuntemattomille "Call of the winter moon" lienee paras paikka aloittaa). Huh, kutkutti ajatus linkittää tiukkaa norjalaista viikinkimusaa tänne, mutta Beach Boys pelasti. Jjyllättysh!

Update:

The Stone Roses Reunion

Luit sen täältä viimeisenä: Stone Roses palaa, ja todisteet löytyvät mm. täältä. Ok, ainahan nää epäilyttää mutta olin kyllä erinomaisella tuulella heti kun tästä kuulin. 50 paukkuu kohta mutta ei näytä haittaavan. Pressitilaisuudesta itselleni jäi mieleen Renin City-kommentti (en tiennyt että eivät ole kokonaan punainen bändi) ja Ianin kysymys toimittajalle:
Ian: Did you vote Tory?
toimittaja: No...
Ian: No-one ever votes Tory, did they?

Kyllä on hieno meininki. Nyt kun riidat on sovittu niin otetaan sille:

PES+Oasis

PES 2012 huonoja puolia: peli on 98 % sama tuote kuin edellinen versio. Näin ollen olisi ollut mielekkäämpää ladata vaikka 5 e arvoinen päivitys kuin ostaa uusi lätty kaupasta. Rosteritkin oli perseellään, eka tunti meni hinkatessa joukkueita edes vähän lähemmäksi syksyn miehistöjä.

PES 2012 hyviä puolia: koska peli on 98 % sama tuote kuin edellinen versio, ei ole tarpeen hakata sitä niin montaa tuntia kuin viime syksynä jotta voin näyttää Kumpulan Burgessille kaapin paikan ManU-City mittelöissä.

Ja sitten muihin aiheisiin (ennen kuin on aika palata pelikoneen ääreen). Velvert pysyy toistaiseksi sittenkin nelikkona. Itseäni kutkuttanut ajatus lauluhommiin keskittymisestä ei siis toteudu, mutta toisaalta kitara on ollut aina se instrumentti mitä oikeasti osaan soittaa. Joten sitä kuullaan paljon jatkossakin. Koitetaan silti saada vähän koskettimia mukaan, Vepsu kasvattaa itselleen uuden parin käsiä ja eihän tässä ole mitään ongelmaa.

Palaan vielä lyhyesti viikon takaiseen Gallagher-iltaan. Molotov oli pieni kuin mikä, mutta parempi meininki siellä oli kuin Virginissä. Oikea paikka olisi silti varmasti Semifinaali. Noelin levystä en kuullut paljoakaan mutta se, mitä kuulin, kuulosti lupaavalta. Paavon puhe oli anti-vassarin korviin hyvä, politikointia oli nyt vähemmän kuin joskus aiemmin... Seuraava iltama on siis Musiikkitalossa jotta saadaan ministerikin käymään siellä.

Molemmat esiintyjät toimivat, Elias Hämäläinen veti ilmeisesti vain 3 (?) biisiä, Wonderwall, Half the World Away, ja I Hope, I Think, I Know. Ja hyvin vetikin! Etenkin tuo keskimmäinen onnistui, enemmänkin olisi kuunnellut. Toinen esiintyjä oli High Covering Birds, pirkanmaalta ehkäpä, soittivat siis Oasista ja porukka lauloi mukana. Heitäkään ei meinattu päästää pois lauteilta, siinä määrin mukavaa meininkiä oli. Kaiken kaikkiaan siis onnistunut ilta.

Ja ainahan kuuluu johonkin väliin mahduttaa tubeklippi:

Kateutta, katkeruutta ja pari GT:tä

Kun ilmaiset negatiivisen mielipiteen jollain mittapuulla menestyneestä henkilöstä, olet todennäköisesti kateellinen, ja katkera omasta menestymättömyydestäsi ko. mittapuulla. Helppo selitys. Jos minua siis vituttaa Olli Hermunen keikistelemässä sukkahousuissaan, johtuu se kateudesta, ok. Onneksi on Liam ja Noel Gallagherin tapaisia tyyppejä, jotka ovat menestyneitä ja ilmaisevat negatiivisia mielipiteitä kollegoistaan taajaan tahtiin, luonnollisesti ilman tätä kansaa määrittävää kateutta. Tosin nykyisin vähemmän mutta voihan sitä fiilistellä vanhoja artikkeleita, joissa Kaiser Chiefsin, mikä se "Everybody's Changing" bändi nyt olikaan, Coldplay etc saavat kyytiä.

Koska tosiasioista on turha väitellä, jää jäljelle mielipiteet. Kuten onko joku bändi hyvä vai huono. Koska minulla on kovin rajatut aikaresurssit osoitettuna tämän blogin kirjoitustyöhön, olen keskittynyt itseäni kiinnostaviin ja useimmiten positiivisiin asioihin. Negatiivinen tylytys on kuitenkin monesti mielenkiintoisempaa, tästä esimerkkinä yhden tähden levy-arviot. Luen ne yleensä ensin. Koska tietyille toimittajille on annettu toimeksianto arvostella tietty läjä levyjä piti niistä tai ei, lehtiin päätyy myös negatiivisia arvioita. Blogimaailmassa levyjä lähinnä hehkutetaan koska kukapa jaksaisi paneutua johonkin, mistä ei pidä, ihan huvikseen. Foorumeilta taas löytyy poteroihin kaivautunutta väittelyä fanien ja vihaajien kesken. Jos joukkoon on eksynyt verbaalisesti lahjakkaita kirjoittajia, niin näitäkin lukee aikansa kuluksi.

Negatiivisilla arvioilla on kuitenkin selkeä tilaus. Muutenhan voitaisiin laittaa vaikka levy-yhtiöiden tiedotteet suoraan lehtiin ainoiksi arvioiksi, ja näin Idols-Martti, Cheek ym. saisivat osakseen kirjoituksia tahoilta jotka ovat vaikuttuneita heidän toiminnastaan. Tai ainakin työnsä puolesta näyttelevät olevansa.

Siinä taas punaista lankaa etsien tarinaa kerrakseen. Ajatusketju taisi lähteä tuosta Gallagherin veljeparista ja tänään ennakkokuuntelussa Liam & Patsy Recreation Clubilla olevasta Noelin ekasta soololevystä. Pitää olla Paavolle kiltti. Jos tulee ministerimersulla niin kannulla kylkeen joku kannustava viesti, lähiöiden ääni kuuluviin! Jees mutta ilon kautta, tähän tyyliin illalla:

 Liam korkealla ja kovaa, tämä kappale taisi poistua ohjelmistosta kohtuu pian?