Myyrä ja sen työ

Joskus täällä oli asiaa Velvertistä, useimmiten jotain muuta.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

We are the soundtrack of your life!

The Soundtrack of Our Livesin uusi levy lähti juuri toiselle kierrokselle. Parin yhdentekevän albumin jälkeen on taas tosi nasta meininki päällä. Nostalgiaa alleviivataan heti ekassa biisissä jonka loppu on yhtä kuin Firmanent Vacation, kenties suoraan vanhoilta nauhoilta eikä turhaan edes uudelleen soitettuna (tarkistamatta).

Fyysinen äänite on TSOOL:in tapauksessa ainoa vaihtoehto. Itsehän kuuntelen musiikkia lähinnä CD/vinyyli-muodossa, ja ostokset ovat aina levyjä. Mutta tämän yhtyeen kohdalla tuntuisi jotenkin täysin väärältä latailla jostain laittomasta/laillisesta palvelusta yksittäisiä kappaleita. En edes jaksa analysoida tätä tarkemmin, se vaan on niin. Rahaa tästä pitää maksaa jo ihan senkin vuoksi että he toivat Silverbullitin Tavastialle kymmenen vuotta sitten ja se oli menoa silloin.

Toki voin markkinoida tätäkin youtube-videolla. Så här gör vi! Live på Bengans:

P.S. Miksi Karri Miettinen ei tankkaa Shellillä? A) hän kiertää ulkomailla vai B) ST1 on riistävämpi vaihtoehto kuin ABC tai joku muu? ST1 on ostanut Shellin Suomen ja Ruotsin liiketoiminnat taannoin. Karri kurittaa Shelliä päivän Vartissa. Rock on buddy! Jätä KFC ja ST1 väliin niin kyllä on taas hyvä olo, jalat tukevasti ilmassa.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Relativismi

Kuuntelin aamulla Magnetic Fieldsin pinkkiä Distortion-levyä. Jos kyse olisi jonkun pillifarkkuporukan debyytistä, se olisi takuulla nostattanut huiman hypen. Levyjä arvioidaan kuitenkin  aiempien levytysten luomien ennakko-odotusten varjossa sekä aiempiin tuotoksiin suhteuttaen. Jos on tehnyt yhden maagisen levyn, hyvä ei kelpaa jatkoksi. Jos olet tehnyt hyvän barokkipoplevyn, ei ole välttämättä suositeltavaa astua tuosta laatikosta liian kauas.

Onhan se minustakin hienoa jos joku uusi artisti pääsee yllättämään mainiolla levyllä. Näin käy kuitenkin suhteellisen harvoin. Junnunakin uutta hämmästyttävää materiaalia löysi lähinnä siksi että aiempien vuosikymmenien tuotokset olivat itselleni tuntemattomia. Nykyisessä ilmapiirissä uutuuslevyllä vaikuttaa olevan korostunut itseisarvo. Aina on tietysti ollut median luomaa hypeä, ja tekemällä tehtyjä genrejä, mutta sykli on mielestäni nykyisin nopeampi. Kaikki on nopeampaa.

Toimii tämä käänteisestikin. Aiheuttaisiko Coldplayn uusin levy mitään reaktiota jos se putkahtaisi kellarista tänä vuonna? Saisiko Madonna levytyssopimuksen "tuoreella" visiollaan klubimusasta? Kaikki tämä rutkutus kumpusi siis hienosta musiikista, ei unohdeta sitä:
 

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Enemmistön tyrannia

Otsikko ei viittaa Suomen rikkaimman kalapuikkomiehen ajatuksiin, vaan eilen päättyneeseen Voice of Finland kilpailuun. Minulla oli lukuisia suosikkeja tässä kisassa: Lauri Mikkola, Selja Felin, Kimmo Härmä, ja lasketaan tähän vielä Mikko Herranen. Herrasella oli kisassa yleisön tuki, ja vain Michael Monroen käsittämätön suhtautuminen kisan epäaidoimpaan tunteilijaan Saara Aaltoon esti hänen pääsynsä finaaliin, ja todennäköisen kisavoiton.

Muita suosikkejani yhdisti se etteivät he pärjänneet yleisöäänestyksissä. Koska oma mielipiteeni on tärkein, paras ja totuudenmukaisin, kyse on enemmistön tyranniasta. Musiikkimakuni huomioonottaen Kimmon ja Seljan diggailu on mielestäni aivan luontevaa. Lauri Mikkola taas oli niin hyvä, että vaikka aikamoista Justin Timberlakea vetikin, niin lavaliikehdinnän kuin laulusaundinkin puolesta, vakuutti hän minut täysin. Eniten pidin Moves Like Jagger esityksestä, vaikka vihaan Maroon 5:a enenmmän kuin kaalilaatikkoa. Ehkäpä tästä kaverista kuullaan vielä.

Kansa sai juuri sen mitä halusi ja ansaitsi. Kisan voitti mies, joka ilmiselvästi jumaloi Chad "Penis-sausage" Kroegerin kappaleita ja visiota "rajusta" rokista. VMP. Finaalin cover-veto oli rauhalliselta osalta tosi hyvä, mutta Sipolan käsitys rokkaamisesta on juuri sitä pahinta amerikkamölinää, Hetfield potenssiin kaksi. Whiskey in the dzaijarrrrroouuuuahh! Ja tämä mieheltä jonka nimi on yhden p-kirjaimen päässä kautta aikain parhaasta suomalaisesta rock-laulajasta. Sinänsä Sipolan voitto oli ihan ok, koska se tarkoitti samalla että Saara Aalto ei voittanut.

Otetaanpa tähän tyylinäyte oikeasta rock'n'rollista:

tiistai 17. huhtikuuta 2012

High on life

Vuosikausia sitten kerroin useampaankin otteeseen erinäisissä illanistujaisissa kaskun muodossa Walk On the Wild Siden suomennoksesta, jonka hellyttävä olemus kiteytyy käännöskappaleen nimeen Miltä Meno Maistuu? Tarkistin faktoja, ja kävi ilmi että kyseinen versio on Lasse Mårtensonin, eikä herra Harman. Voi rähmä! Nyt nolottaa, Hectorin versio on Jake Nymanin mukaan ihan kelpo.

Tässä nyt kuitenkin hieno versio tubesta haastattelun kera, siis siitä alkuperäisestä (arvioidaan se Hectorin versio vaikka ensi vuosituhannella):
Kunnon jorma-muuvit ja haastattelussa loistavaa settiä:
Lou Reed: I don't take any drugs at all.
Interviewer: No drugs at all?
LR: No.
I: And yet you sing about them?
LR: I'm high on life.

Kioskeissa olevan Mojon innoittamana vielä pikku pätkä yhdistelmää pieni mies, iso ääni:
Marriotkin oli ehdottoman high on life tosta nykimisestä päätellen.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Unohdin seurata

Vai niin, bändi nimeltä Air France on lopettanut toimintansa. Se ja sama. Hetkinen, jos tieto tulee Jens Lekmanin nettisivuilta, niin ehkä tätä pitää vähän tutkia.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, näiden kaverien tuotoksiin on syytä palata paremmalla ajalla ja fyysisen äänitteen äärellä. Tuosta linkitetystä kappaleesta sen verran että ei voi mennä pieleen kun laittaa hevos-sämplen. Ei vaikka panhuiluilla yrittäisi.

Otetaan toinen esimerkki. Arthur Leen soololevyjä ei ostanut kukaan sillon kun niitä tuli, ja ei näistä nykyäänkään mitään kirjoiteta. Vakaa käsitykseni on ollut viime päiviin saakka, että Four Sailin jälkeen Lee ei tehnyt mitään kuulemisen arvoista. Omat korvani todistavat kuitenkin nyt toista:

Long live Arthur Lee.