Palataan aiheeseen. Ensivaikutelman voi tehdä vain kerran. Kohtaamiseni Boo Radleysin kanssa perustuu Tero Alangon Soundiin 4/95 kirjoittamaan arvioon, jossa Wake Up [sic] levylle annetaan 5/5 nakkimakkaraa. Koska en tiennyt bändistä mitään, tärkeintä oli tietysti referenssit ja muu kirjoitettu asia. Muutenhan olisin voinut ostaa viereisellä sivulla olleen arvion perusteella CMX:n Rautakanteleen (ja voi pojat, se olisi ollut virhe!) kun sekin kerran oli muka viiden nakin levy.
Referensseinä arviossa käytettiin Pet Soundisa, Forever Changesia (jonka löytämisessä tämä arvio oli itselleni ensi askel) ja Sgt. Pepperiä. Näillä ohjeilla levykauppaan, ja kyllä kannatti:
Tämä albumi kolahti kokonaan ja heti. Seuraava levy saikin sitten Soundissa 0/5, mikä ei välttämättä olisi johtanut itsessään ostopäätökseen. Onneksi olin jo vaunussa mukana, sillä muutamaa yksittäistä tapausta lukuunottamatta pidän kaikista Boo Radleysin kappaleista, enkä ihan vähän vaan näitä jaksaa kuunnella vuodesta toiseen.
Jos ensimmäinen Boo-levyni olisi ollut heidän debyyttinsä, ei olisi täysin poissuljettua että olisinkin jättänyt bändin vähemmälle huomiolle. Everything's Alright Forever oli jostain syystä paljon vaikeampi tajuta, nyt kun sitä kuuntelee en ymmärrä yhtään miksi. Sen kyllä muistan että ihmettelin miksei tämä aukea, ja kun noin viiden kuuntelun jälkeen levy muuttui kappale kappaleelta mahtavuudeksi, oli hymyssä pitelemistä. Se toimii sittenkin! Tämä ensivaikutelman tärkeydestä tällä kertaa, olisiko tästä sarjaksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti