Suomenkielinen otsikointi on ilmeisen hankalaa näiden muutamien kirjoitelmien perusteella. Aiheena tänään lyhyitä havaintoja, aloitetaan mp3-soittimeni tuottamista ajatelmista:
Idlewild - Mistake Pageant. Ikäkriisi painaa päälle, ja jään alituiseen kiinni ikuisuus sitten tapahtuneiden sattumusten muistelusta. Kuten ajasta jolloin Idlewild oli hyvä. Olimme Wiltsun kanssa Manicsin keikalla muistaakseni 1999 ja Idlewild oli tuntematon lämmittelijä. Nordenskiöldin halli ei ole helpoin paikka vakuuttaa tällaisessa tilanteessa, mutta jätkät veti setin jonka myötä tuli suurin piirtein sama fiilis kuin jos keikka olisi ollut omassa olohuoneessa. Rumpalia lukuun ottamatta kaikki esiintyivät jossain vaiheessa selinmakuulta ja energia vei mukanaan. "And I know what it feels like to have bad luck".
Eric Burdon. Tätä ääntä pysähdyn aina kuuntelemaan ja ihmettelemään. Usein kun kuulen jonkun laulavan riipivästi ja isolla tunteella, ensimmäinen ajatus on että äijä istuu pytyllä tai fiilistelee muuten yli. Burdon laulaa. Kun joku pelle tarinoi tekstin tulkitsemisesta tms. niin se on eri asia, tällaiseen taiteelliseen prosessiin en halua sotkea tätä hienoutta vähimmässäkään määrin. Edellä mainittu tekstin tulkinta viittaa siihen, että esittäjä on miettinyt tekstiä, dramatisoi sitä mielessään samalla kun juo teetä himassa, ja esittää sen vähän niin kuin teatterissa. Eric Burdon on toista maata. Kun laulu tulee luonnostaan sydämestä sen kuulee heti. Tätä ei opeteta koulussa.
Martti Servo & Napander - Viikonloppu. Jos oikein muistan niin tässä kappaleessa lauletaan "Ei se retkuksi tee jos vähän renttuillaan. Joka muuta väittää niille sanon - terrrve vaan". Martin päätä heiluttamalla toteutettu vibrato sopii laiturille vuodenajasta riippumatta, kunhan on noin 22 astetta plussaa ja poutaa. Joku löyhä pointti voisi olla se, että katsoin televisiosta Suomen euroviisukarsintoja 1970-luvulta, ja oli pysähdyttävää havaita kuinka hyviä laulajia ehdokkaat aikanaan olivat. Jopa Danny. Ehkä laulun lahjan omaavat jäävät tänä päivänä tutkani ulkopuolelle (tangomarkkinat etc.) mutta jotenkin tuntuu että aikanaan jengi vaan yksinkertaisesti oli taidokkaampaa tällä osa-alueella.
Charlatans - Tellin' Stories. Edelliseen kommenttiin viitaten laulaa voi toki eri tavoin. Tim Burgessin äärimmäisen heikko lauluääni on mielestäni helvetin hieno. Hän laulaa usein siten, että oikea nuotti otetaan kiinni jossain sen loppupäässä, ja pidetään suurin piirtein siellä kunnes mennään eteenpäin. Muistan aloittelevana laulajana sekoittaneeni oman epävireisyyteni tähän tyyliin. Puolustelin nuotin vierestä laulamista sillä että jossain kohtaa se osui ja tää nyt vaan on tämmönen tyylijuttu. Joo, on, mutta sen pitää kuulostaa hyvältä. Tämä on mainio esimerkki siitä, kuinka musiikin hienoutta ei aina saa täysin matemaattiseen muotoon, vaan se on enemmän kuin maalaus, tulkinnan varainen ja kokijasta riippuvainen. Charlatansin vetelä venyttely kaksinkertaistaa Stellan makunautinnon, kun taas Marilyn Manson saa etsimään kaukosäädintä gepardin vikkelyydellä.
Five Easy Pieces. Jack. You're all full of shit. Ennen kuin jokin menee vikaan, minä häivyn.
Maco & Pasanen. Jos saisin esittää Paatelaiselle yhden toiveen, se olisi Pasasen siirtäminen sivuun per heti. Äijä on maksimissaan rivimies, ja nyt kapteenin nauha vetää kumisen selkärangan lysyyn. Ja Heikkinen, Itävallassa pelaava keskikenttämies maajoukkueen topparina. Mun mielestä siinä vois olla vaikka PK-35:n topparipari (jos nyt sattuvat olemaan finskejä) ja menisi paremmin. Ei voi noin pahasti jäätyviä kavereita peluuttaa, kun Suomessa tolla pelipaikalla erityisesti tulee olla joukkueeseen itsetuntoa valavia pelaajia. Kiitos kaikesta ja uutta putkeen.
Gonna find myself again. One of the diamond dogs is dead.
