Saapa nähdä onko tämä ensimmäinen ja samalla viimeinen osa klassikkolevyjen esittelyä täällä, mutta aloitetaanpa nyt kuitenkin. Idea on esitellä levyjä jotka ovat loistavia mutta joiden mahtavuutta ei ole vielä hehkutettu ihan joka paikassa. Ensimmäisenä vuoron saa Shackin H.M.S Fable.
Shack koostuu käsittääkseni Headin veljeksistä Mick ja John, ja muusikot ympärillä ovat vaihtuneet kerran jos toisenkin. Faktojen tarkistaminen on tylsää joten tämä on minun totuuteni tästä asiasta. 90-luvun puolessa välissä he toimivat suurimman idolinsa Arthur Leen taustabändissä Forever Changes kiertueella. Tämä kuuluu yllättävän vähän H.M.S Fablella, joka ei sisällä ovelia soinnutuksia tai poikkeuksellisia rakenteita, vaan yksinkertaisia pop-helmiä ja täydellistä harmoniaa. Vaikka Forever Changes on varmasti etu- ja takaperin hallussa, enemmän vaikutteita on Beatle- ja Byrds-levyiltä.
Ensimmäinen kappale Natalie's Party lähtee sähäkästi liikkeelle kirpakoilla Liverpool-kitaroilla (älä kysy, en osaa selittää) ja 40 sekunnin kohdalla kuulija päästetään euforiseen kertosäkeeseen, jonka melodia ja harmonia vääntävät naaman väkisin hymyyn. Kappaleen soolo on samalla tapaa nostattava kuin Stone Rosesin How Do You Sleepin juoksutus, tähän päälle vielä pienet la-la-laat ja pisteet kotiin. Veljekset laulavat koko matkan yhtäaikaa, toinen hiljaa matalalta ja toinen korkeammalta ja kovempaa, ja tätä kikkaa käytetään ahkerasti koko levyn läpi. Jousia käytetään tyylikkäästi, ja ne ankkuroivat soundin 90-luvun brittipoppiin ala Urban Hymnsin aikainen Verve.
Seuraava ässä tulee heti perään. Comedy sisältää hienon keväisen kertsin: "Fifteen million reasons, loving in the season. Fifteen million lovers, sitting at the doubles." Vaikka säkeistö ja kertosäe olisivat riittäneet, on tähän onneksi "tuhlattu" vielä loistava välisoitto/outro, yksinkertaiset soinnut, yksinkertainen melodia, mutta niin kaunista kuin voi olla. Kestää kuuntelua kerrasta toiseen.
Erityistä hehkutusta kaipaa myös kolmas kappale Pull Together. Nopealla tahdilla sanoja syöksevä säkeistö rakentaa taas jännitettä kertosäkeelle, jossa lauletaan "You and I've been criticised, we've got to pull together", ja taas on iho kananlihalla. Fraasi "red telephone" toi alkuun mieleen vain Loven kappaleen, mutta ilmeisesti tässä laulellaan kaman vetämisen huonoista puolista. Headit olivat ilmeisesti pitkät pätkät katunisteinä ennen kuin musahomma lähti kunnolla vetämään. Joku valmis levykin taisi hävitä näissä huuruissa, mutta tarina vei siis kuitenkin onnelisempaan loppuratkaisuun.
Nämä kolme ensimmäistä kappaletta ovat levyn ehdottomasti parhaat ja alkuun ne tuntuvat hallitsevan kuuntelukokemusta liikaakin. Kun niille on antanut vaikkapa 100 soittoa, alkavat muutkin raidat aueta. Beautiful on reipas nimensä mukainen kipale, ja tähän lokeroon asetan myös Lend's Some Doughin ja I Want Youn, joista jälkimmäisestä tulee Harrisonin alkupään Beatle-kappaleet kummasti mieleen. Streets of Kenny kertoo kaman metsästyksestä, "I don't want a bag, I want a big one [...] can't get shit, can't get any." Kitarointi yltyy lopussa raivokkaaksi ja sitten kuuluu sihahdus kun ääni vedetään viemäristä alas. Jos jotain tältä levyltä jäin kaipaamaan, niin näitä kitarailoitteluja olisi voinut laittaa lisääkin.
Mainitaan se vielä, että Liverpoolin murre kuuluu tällä levyllä, konsonantit särähtelevät ja töksähtelevät. Ja se on pelkästään positiivinen asia! Tämä on niitä levyjä, jotka tomivat kerrasta. Ota koppi, jos ei ekalla mene perille niin voit luovuttaa toivottomana tapauksena. Noin 37 kertaa parempi kuin Cast.
Todistusaineistoa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti