Laitetaanpa jakoon lauantaihenkistä settiä:

Arthur Russell - Arm Around You

Muita ykkösbiisejä Russellilta: Hey! How Does Everybody Know /// Habit Of You /// I Couldn't Say It To Your Face /// A Little Lost

Maailman kautta aikain paras yhtye (tänään) on The Stone Roses. Kyse on siinä määrin hyvästä yhtyeestä että perusteluiden ylöskirjaaminen ei taida luonnistua (lue: vetelyys on saavuttanut lakipisteensä täällä). No kokeillaan nyt kuitenkin jotain. Lauantaihenkisesti pysytään ajassa ennen Leijonien MM-hopeaa.

Elephant Stonen wah-riffi, Bye Bye Badmanin soolojuoksutukset ja koko I Am the Resurrection toimivat todistusaineistona John Squiren monipuolisuudesta kitaristina. Minun korvissani Squiren soitto kuulostaa täydelliseltä, luonnolliselta, soitannolta johon en voisi kuvitella mitään muutoksia levytetyillä versioilla.

Mani ja Reni rullaavat yhtälailla luonnollisesti, korva ei kiinnity mihinkään jekkuihin vaan jalka saa vapaasti vipattaa ilman suurempaa kontaktia aivoihin. Todistusaineistona Renin korvaamattomuudesta voitaisiin käyttää jotain 95-livepätkää mutta sehän olisi tämän kirjoituksen näkökulmasta tulevaisuudessa, joten siltä säästytään. Paras groove.

Laulu ei ollut Ian Brownin pääaine, mutta studiossa ja Blackpoolissa se ei haitannut. Eikä kaiketi Provinssisakaan 1990, jota en harmillisesti päässyt todistamaan paikan päälle, sillä olin kiireinen 8-vuotias maalaispoika tuolloin, perunamaalla koko kesä. Todiste numero 1: Elephant Stone (demo)

Todiste numero 2: Standing Here, Provinssi 90

Ok, eihän se laulu kokoajan tismalleen nuotissa killu mutta verrattain likellä kuitenkin. Ilmeisesti tuo Provinssin keikka oli yksi yhtyeen parhaista. Joku jamppa pitää videossa hyvää huolta pyörästään keskellä festarialuetta, esimerkillistä!

Joo siinä tärkeimmät.