Saavuttuamme optimaaliseen aikaan paikalle siten, että yhdet tuopit kerkesi hakea (alkulämpö oli hankittu muualla kovista Circus ennakkoluuloista johtuen), bändi aloitti Movin' On Upilla. Saundit oli riittävän hyvin kohdallaan, bassovoittoisuus oli paikoitellen ehkä toimivampikin ratkaisu kuin erottelevampi miksaus, koska Screamadelicalla on paljon bassoon ja rytmiin ylipäätänsä nojaavia biisejä. Albumia ei soitettu kronologisesti läpi, mutta muistaakseni kolme ekaa biisiä oli em. Movin' On Up, Slip Inside This House ja Don't Fight It (Feel It).
Slip Inside This House sai XTRMNTR-käsittelyn, tiukkaa vyörytystä ja Bobbyn venyvät loppusäkeet, paholaisen musiikkia. Sitten Denise valokeilaan, ja Bobby marakassimieheksi. Jotain bändin timanttisuudesta kertoo se, että vieressäni tanssahdellut Mika Halvarin kaksoisolento ei saanut keskittymistäni pahemmin herpaantumaan. Toki omat tanssiaskeleeni jäivät huomattavan vähäeleisiksi tästä hämmentävästä näystä sekä olemattomasta humalatilasta johtuen.
Setti päättyi Loadedin ja Come Togetherin myötä. Loaded jäi omaksi suosikikseni, kuinka monta kertaa voi toistaa "I don't wanna lose it all" stones-riffin päälle fiiliksen pysyessä taivaissa? Tuona iltana varmaan 10 000 kertaa. Hämmentynyt euforia, siltä se tuntui.
Encorena kuultiin vielä Country Girl, Jailbird ja Rocks. Country Girl teki selväksi että bändi osaa rokkihommat, sillä on vaikea uskoa että moni muu yhtye saisi noin keskinkertaisen biisin samalla tapaa lentoon. Yksikään tämän ikäinen yhtye ei ole koskaan kuulostanut yhtä relevantilta, vimmaiselta ja aidosti musiikistaan innostuvalta. Prove me wrong. Innesin nahkahousut ja hawaii paita voidaan antaa anteeksi. Jos Robert Young olisi nykyisessä ulkomuodossaan ollut paikalla, olisi setääntyminen mennyt yli ja lujaa. Mutta kun ei ollut, annetaan keikalle arvosanaksi 20/20.
Pienemmiltä keikkapaikoilta ei ollut hyvälaatuista youtube-kamaa, joten tässä Loaded Glastonburystä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti