Kuuntelin aamulla Magnetic Fieldsin pinkkiä Distortion-levyä. Jos kyse olisi jonkun pillifarkkuporukan debyytistä, se olisi takuulla nostattanut huiman hypen. Levyjä arvioidaan kuitenkin aiempien levytysten luomien ennakko-odotusten varjossa sekä aiempiin tuotoksiin suhteuttaen. Jos on tehnyt yhden maagisen levyn, hyvä ei kelpaa jatkoksi. Jos olet tehnyt hyvän barokkipoplevyn, ei ole välttämättä suositeltavaa astua tuosta laatikosta liian kauas.
Onhan se minustakin hienoa jos joku uusi artisti pääsee yllättämään mainiolla levyllä. Näin käy kuitenkin suhteellisen harvoin. Junnunakin uutta hämmästyttävää materiaalia löysi lähinnä siksi että aiempien vuosikymmenien tuotokset olivat itselleni tuntemattomia. Nykyisessä ilmapiirissä uutuuslevyllä vaikuttaa olevan korostunut itseisarvo. Aina on tietysti ollut median luomaa hypeä, ja tekemällä tehtyjä genrejä, mutta sykli on mielestäni nykyisin nopeampi. Kaikki on nopeampaa.
Toimii tämä käänteisestikin. Aiheuttaisiko Coldplayn uusin levy mitään reaktiota jos se putkahtaisi kellarista tänä vuonna? Saisiko Madonna levytyssopimuksen "tuoreella" visiollaan klubimusasta? Kaikki tämä rutkutus kumpusi siis hienosta musiikista, ei unohdeta sitä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti